ei mitään moitittavaa

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa. 1989. WSOY

Oikeudenmukaisuus ja vääryys. Totuus, kulissit, naiseus ja ennen kaikkea voimakkaat naishahmot. Nuo kai olivat motivaattorina tarttuessani taas kerran Eeva Joenpeltoon. Ehkä kirjahyllystä otettuun valintaan liittyi myös nykyinen ajankohta, Finlandia-palkinnot ja koska Eeva Joenpelto on myös Finlandiansa voittanut (ei tosin tällä teoksella vaikkakin oli tälläkin ehdolla), ehkä ajankohta taas kerran on enemmän kuin sopiva Joenpellolle.

Eeva Joenpelto on yksi suosikkikirjalijoistani. Luulen, että olen lukenut Joenpeltoa "aina" ja mitä enemmän ikää karttuu, sitä mielukkaammin huomaan lukevani Joenpeltoa, etenkin Lohja-sarjaa, sarjan jälkeistä tuotantoaan. Ehkä omat kerrostumat tuovat Joenpellon voimakkaat naishahmot lähemmäs, elämän monimutkaisuus antaa perspektiiviä ja kyllä, Joenpelto on aina vaan itselleni yksi suurista kotimaisessa kirjallisuudessa, naiskirjallisuudessa, kirjailijana jonka henkilögalleria on maailmanluokkaa, parasta, voimakasta, uskottavaa ja teksti , kertomus, tarina, ajankuva -

upeaa.

Ei ryppyä ei tahraa ja teoksen nimi kuvaa myös ajatustani teoksesta itsestään. Ei moitetta ei moitittavaa ei korjattavaa ei mitään, mikä liu´uttaisi teosken pois täydellisyydestä. Teos sijoittuu ajallisesti Joenpellon keski/loppuvaiheen teoksiin, juurikin Lohja-sarjan jälkeen, ennen niitä ihan viimeisiä jo melko kaunasia ja kateria teoksia, mutta kuitenkin tässäkin ehkä kirjailijan oman elämän kaunat saaneet paikkansa.

Ei ryppyä ei tahraa hurmaa. Sen henkilögalleria, upeat rikotut aikatasot ja näkökulmat ja ajankuva maalaismaisemasta kohti kaupungistumista, toisaalta sodan kauhut, lapsuuden taakat, puhumattomuus, kauna, katkeruus - kaikki tekstissä, tarinassa, kertomuksessa niin voimakkasti, loistavasti, että yöunista piti nipistää.

Ollaan siis voimakkaiden persoonallisuuksien kuvauksessa, heikkojen ja voimakkaita heikompien henkilöiden kuvauksessa, Joenpellon suuruudessa.

Eletään 1970/1980-lukua, uusmaalaisessa maisemassa, kuten niin monesti muulloinkin, ja teoksen vaikuttavin hahmo, kellokauppiaan ainoa varakas tytär Ellen nai pikkupaikkakunnan apteekkarin, pihin ja saidan miehen. Kohtsillään perheeseen saadaan kolme lasta, jotka kasvatetaan herran nuhteeseen, ulkoisesti täydellisessä maailmassa.

Isä, herra apteekkari, on sosiaalisilta taidoiltaan ankea, katkera omalle veljelleen, alemmuudentunnossaan myös muihin paikkakunnan merkkimiehiin.

Apteekkasi tuhlaa vaimonsa peritnörahat ja tragedia syttyy. Rouva apteekkarinvaimo Ellen, ei jätä kostamatta ja on stoalaisessa kaunaisessa katkerassa kulissielämässään (?) niin täydellinen, täydellisen kiinnostava psykologialtaan. Tyttäristä yksi kapinoi ja katoaa, toinen alistuu ja vajoaa sairastuneen mielen syövereihin. Perheen esikoinen, poika, tähti, joka kuitenkin, niin … täyttääkö häneen asetetut odotukset? Ja herra apteekkari, piheistä pihein, vastenmielisistä vastenmielisin ja tämän tyypinhän Joenpelto osaa kuvata (kuten myös kovinkin sisarteoksen omainen Jotunin Huojuva talo),on useammassa teoksessaan kuvannut ja ah taas niin hyvin. Lisämausteet saadaan sukuun naidusta verevästä terveestä Antista ja hevostilalla kasvavasta tyttärestä.

Rakastin rakastin rakastin ja luulen, että tämä on yksi Joenpellon suosikeistani, miltei paras niistä (vaikka tuskin kukaan käskee arvottamaan :-).