pirkko, ah pirkko 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. 2026. Siltala

Muutama viikko sitten olin mieheni kanssa , taisi olla koirakin mukana, kävelemässä Pohjoisrantaa pitkin. Pirkko Saisio tuli vastaan. Huomasin vasta ihan kohdalla. Taisin huokaista, ainakin avasin suuni, mutta ei, ei sittenkään riittänyt rohkeus sanoa mitään, ei edes tervehdystä, ei nyökkäystä (kai sitäkään) ja kaikki sanat juuttuivat jonnekin rintalastan alle. Miehelle sanoin. Itketti. Miksen sanonut mitään, edes tervehtinyt. Olen miettinyt tätä nyt viikkoja. 

Rakastan Pirkko Saisiota. Siis sitä miten hän kirjoittaa, ottaa kielen haltuunsa, sen rytmin, asettaa haluamansa, näkemänsä. Kokemansa maailman mittasuhteisiin, joskus pieneen, tarvittaessa suureen. Ja sitäkin rakastan, että kun kyseessä on kuolema, ja niin, elämäkin niin kuin tässä uusimmassa omakohtaisessa teoksessa, kuin trilogiansa neljännessä osassa, saadut uutiset ovat lamauttavia, kamalia, mutta Pirkko Saisio ei lankea äitelyyksiin ei makeuksiin ei dramaattisuuteen ei itsesääliin ei uhriksi ei kärsijäksi. 

Edelleen hän on Pirkko Saisio. Kirjoittaa jumalien armosta juuri niin kuin kukaan muu ei koskaan osaa ei tule koskaan osaamaan. 

En kirjoita juonesta mitään. Siitä voi lukea muualta.

Kiitos Pirkko Saisio.

P.S. jos joskus taas törmään sinuun, lupaan, että - jos puhuisin, puhuttelisin - en sanoisi Sinulle miten Elämänmeno muutti käsitykseni kirjallisuudesta, teki minusta sen, joka halusi kirjallisuudenopiskelijaksi, lähetystyöntekijäksi, auttajaksi sinne missä apua tarvittiin, mielenosoituksiin. Voisin ehkä kiittää, sanoisin, että tämä minun elämäni meni nyt näin, mutta kuitenkin, kiitos kaikesta (ja Elämänmenostakin).

P.S. 2. Kuuntelin vaikka on kirjakin. Kuuntelin, koska nyt sain olla Pirkko Saision kanssa ihan kaksin.