Heathcliff ja Catherine

Emily Bronte: Humiseva harju. 1991. WSOY, suomentaja Eila Pennanen. Alkuperäisteos Wuthering Heights, 1847. 

Klassikko. Luettu, taas kerran vuosikymmenten jälkeen, ja jos ensimmäiseltä lukukerralta jäi positiivisempi mielikuva, nyt teos tuntui upeasta Eila Pennasen suomennoksesta huolimatta pikkuisen raskaassoutuiselta, (liian) pakkomilteiseltä ja ylidramaattisen kostonhimoiselta.

Romaani alkaa vuodesta 1801, jolloin joku random herra Lockwood vuokraa Englannin Yorkshiren nummilta Rastaslaakson kartanon vuodeksi. Herra Lockwood vierailee vuokraisäntänsä herra Heathcliffin luona naapurikartanossa Humisevassa harjussa. Herra Heathcliff on salaperäinen ja haluaakin pysytellä sellaisena, yrmynä ja umpimielisenä huonostikäyttäytyvänä ärjyjänä, mutta tuossa vaiheessa kuitenkin hän on jo elämänhalunsa (=kostonhalunsa ja raivonsa ja vihansa) menettänyt mies. Vieraskäynnin, joka kestää yön yli koska nummille puhkeaa myrsky, päätteeksi Herra Lockwood sairastuu. Maatessaan sairasvuoteellaan vuokraamassaan (entisten Earnshawien) Rastaskartanossa herra Lockwood innostaa taloudenhoitajansa Nelly Deanin kertomaan Humisevan harjun ja Heathcliffin tarinan (ja voi miten paljon koukeroita ja samannimisiä ihmisiä).  Ja voi luoja miten kaunainen vihainen ankara julma ja osittain pöljä tarina (Humisevan harjun ja Rastaskartanon ja Earnshawien ja Lintoneiden ja Heathcliffin) se onkaan.

Mutta siis, vuosikymmeniä aiemmin, Humisevan harjun (entinen) isäntä herra Eranshaw ottaa säälistä Liverpoolin matkalta pienen orpopojan (Heathcliffin) luokseen. Heathcliffistä tulee osa perheen elämää. Vuosien saatossa Heathcliff rakastuu isännän tyttäreen, Catherineen. Catherine, kuitenkin, vaikkakin rakastaa Heathcliffiä (jota Cathrinen veli vihaa, tietenkin, jännitteen vuoksi) tekee mielestään järkevän valinnan ja avioituu naapurikartanon seurapiiriherrasmies Edgar Lintonin kanssa, koska ei halua naida alempiarvoistaan. Heathcliff kuulee Cathrinen rakkaudentunnustuksen ja syyn miksi Catherine ei aio naida rakastamaansa miestä ja nuori mies ryntää raivopäänä yön selkään ja palaa vasta kolmen vuoden kuluttua tyystin erilaisena, rikkaanakin. Cathrine on tuossa kohtaa tietenkin raskaana miehelleen ja kuolee synnytykseen (niin kuin kaikki romaanin naiset ja heidän äitinsä). Ja (romaanin edetessä jo aivan absurdiksi muodostuvassa vuosikymmenten kestävässä vihassa) Heathcliffin elämän sisällöksi muodostuu Catherinen muiston lisäksi sadistinen kosto ja pikkuhiljaa Heathcliff kasvattaa (huonosti) yhden jos toisen ketkuilun ja kiristämisen jälkeen Humisevan harjun (kuolleen)perheenjäsenen lapset.

Välillä piti selailla sivuja taaksepäin ja muistella miten sukulaissuhteet menevät. Heillä on melkein kaikilla sama nimi (isillä ja pojilla, äideillä ja tyttärillä), mutta mielestäni, olkoonkin kirjallisuuden klassikko, tarinan loputtua tunsin vapautta ja keveyttä. Tarina on aikakautensa tuote (julkaistu 1847) ja huikaisevan melodramaattinen ja siksi kaiketi paljon filmatisoitu ja sovitetty teatteriin, mutta kuitenkin, nykyaikaan raskassoutuinen ja sisältää niin paljon turhaa julmuutta, vuosikausien kostonhimoa, outoa selittämätöntä rakkautta.

No mutta, pidin kirjasta, pidin Eila Pennasen suomennoksesta (se oli elävä, elävää rikasta kieltä) ja ymmärrän tarinan viehätyksen ja nyt se on taas luettu ja tarina kirkkaana mielessä ja seuraavaksi jotain muuta.