kerta kerran jälkeen parempi alkuvuoden kirja

Tomi Norha: Kultalyhty. 2026. Lector Kustannus 

Oma kirjoittaminen on nyt siinä kohtaa, että edessä on uuden aloittaminen, siihen syventyminen ja oma käsikirjoitus on nyt lähetetty maailmalle ja sen matkaa voi vain mielessään seurata, toivoa sillle hyvää, melkein kai rukoillakin, sillä muiden käsissä on nyt sen tulevaisuus, ainakin hetken… 

Mutta tämä Norha siis

ah miten hieno, niin hieno. 

On siis mökki, on kirjailijaherra, on mökiltä löytynyt päiväkirja kuudenkymmenen vuoden takaa, on merkinnät, jotka eivät jätä miestä rauhaan ja niin, tämä minähenkilö kuvittelee päiväkirjaa kirjoittaneen naisen vieraakseen, tutustuu ja koettaa selvittää, mitä tapahtui.

"Miksi luovuit tästä niin nopeasti? Ei kukaan jätä tällaista jäl-

keä maailmaan ja hylkää sitä heti. Mitä tapahtui?"

Jo melkein traditioksi modostunut helmikuinen postaus Tomi Norhan teoksesta! Kaksi edellistä Norhaa olen lukenut kahtena edellisenä helmikuuna ja nyt, en näköjään malttanut helmikuuhun, tai aika liikkuu eri lailla, en tiedä, mutta sain kirjailijalta Kultalyhdyn pdffän, koska en malttanut odottaa e-kirjaa tai kirjaa (äänikirja olisi jo, mutta… teksti omilla silmillä aina paras, joten siksi…).

Melkein jännittää miten ensi vuoden alun käy, onko silloinkin käsissäni uusi Tomi Norha?

Mutta siis ihan ensiksi - ah ja oi miten ihana ihana kirja!

Melkein käy Norhaa kateeksi, niin taitava hän kirjoittajana on! Tämä Kultalyhty, juurikin kirja minin mieleeni. Teksti on arvoituksellinen kaunis jännitteinen tiheä ja tiivis, kaikkea tuota samaan aikaan, ja teksti hengittää kuin musiikki se etenee 

ja tarina, kuin haahtelamainen liikehdintä, havainnot silmien eteen piirtyvät, melkein mökkirannan tuoksutkin, viini, juustot. 

Kertojaratkaisunoli ovela, kiinnostava, aluksi haastavakin, huomasin ja ensimmäisen luvun, ehkä toisenkin, luin kerran kaksi (usein teen kirjoissa niin, jotta pääsen sisään, maailmaan, tunnelmaan, kertojaan, henkilöihin) ja nyt, nyt olin valmis juoneen, mökin uuden omistajan ja päiväkirjan yhteyteen, arvoitukseen jopa. Miksi päiväkirjan viimeisellä sivulla lukee noin?Mitä on tapahtunut? Mitä naisen miehelle tapahtui? Naiselle? Miksi? Niin vahva lukusuositus tästä!!! 

On siis mökki, mökillä entinen omistaja. Mies saa mökin isältään, äiti on kuollut, isä ei jaksa mökkiä enää ja niin isä antaa mökin pojalleen ja hän, tämä henkilö, kirjailija, löytää entisen omistajan päiväkirjan, lukee ja elää ja etsii vastausta päiväkirjan viimeisen sivu merkintää. 

Tunnelma on eheä koko teoksen, jännitteinen, syvä ja lukija on mukana tarinassa, siinä miten minä puhuttelee sinällään entistä omistajaa, tätä mysteerinaista, jolle kävi jotain, mitä, miksi vankilaan päädytään? Ja mies, tämä minä, mitä hän sairastaa, mihin hän pillerikuurinsa syö, ottaa? Ja on käärmeet, on onnettomuudet, ei niin satunnaiset, sattumanvaraiset ja luonnon muutokset, ei parempaan, ei lainkaan ja ilmaatonmuutos niin luontevasti osa tarinaa ja edelleen, taas, tuo Norhan mukaankirjoittama musiikki, (Spotifyn lista) mutta ilman sitäkin, tunnelma, tiivis ja ilmava, kieli, niin kaunis.

"Kuuri päättyy pian. Kerron omista käärmehavainnoistani, tar-

huri silloin, toinen tällöin, usein vesirajassa laiturin lähellä tai

alla. Vain yhden ainoan kerran olen nähnyt kyyn, tuossa piha-

keinun takana kivikossa auringon lämpöä keräämässä.

Mitä käärmeille tapahtui, sitä sinä et tiedä. Lähdit kaupun-

kiin ja kun palasit, piha oli tyhjä. Mutta sinä olit varma, että

pihalla kävi joku yöllä, se ei ollut unta. Nojaudut taakse ja katsot

minua suoraan silmiin. Katseesi on vakava.

Puhelin kilahtaa, sähköyhtiön tekstiviesti kertoo, että vika on

korjattu. Sinä vaikenet ja häviät pois, haihdut ilmaan. Musiikki

hiljenee. Vedän saappaat jalkaani ja menen pihalle. Ei käärmeitä

sateen jälkeen näy, eikä muutakaan elämää. Koko luonto on

kyllä yhtä elävä ja olevainen kuin aina, mutta aivan hiljaa ja pii-

lossa. Edes linnut eivät sano mitään. Kävelen rantaan ja heitän

litteän kiven veteen, se pomppaa pinnasta kaksi kertaa ja vajoaa

sitten pohjaan. Olen itse ainoa elämän merkki tässä ja nyt, ja

minua hävettää olla ihminen. Moukkamainen, pikkusieluinen.

Meluava, itsestään suuria luuleva, vapaaksi itsensä kuvitteleva.

Juon itseni uneen kirja kädessä."

Kiitos Tomi Norha, tämä on hieno kirja!