joan

Joan Didion: Iltojen sinessä (suomennos Kirsi Liuoma). Like

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (suomennos Marja Haapio). Like

kuunneltu äänikirjoina, lukija Krista Kosonen. 

Oikeastaanhan Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sini ovat yksi ja sama kirja. Tai ne voisivat olla yksi ja sama kirja, sillä olkonkin, että Joan Didion Maagisen ajattelun ajassa peilaa elämäänsä vuoden ajalta miehensä Johnin kuoleman jälkeen, Iltojen Sinessä, hän peilaa samaa ajanjaksoa mutta tyttärensä kautta. 

Maagisen ajattelun ajassa John kuolee (kirjan alussa) äkilliseen massiiviseen sydänkohtaukseen ja Joan lähtee kelaamaan elämäänsä Johnin kanssa taaksepäin, 40 vuoden avioliiton tuntemuksia mutta enemmänkin tapahtumia. 

Iltojen sinessä Joanin ja Johnin adoptoitu tytär, viisi kuukautta aiemmin naimisiin mennyt nuori vaimo, kulkeutuu sairaalasta toiseen. Joan muistelee tyttärensä häitä (olisi tyttären seitsemäs hääpäivä), tyttären kouluvuosia, adoption alkuaikoja. 

Nämä kaksi tuskaisaa tapahtumaa (miehen kuolema, tyttären vakava sairastuminen) sijoittuvat samalle aikajanalle, samoihin kuukausiin eivätkä voisi olla surullisempia, kai kenellekään. Mutta Joan Didion on kirjoittaja. Hän havannoi, merkitsee muistiin, lukee taustamateriaalia, oppii, keskustelee ja lopulta, vuoden kuluttua miehen kuolmasta, sopeutuu uuteen rooliinsa ja jatkaa elämäänsä, opettelee uuden tavan elää, olla, jatkaa yksin, ilman miestään, turvaansa, tytärtään.
Ja kuten sanottu, tämä kaikki tämä on kammottavaa, hirveää, tuskaisaa enkä kuitenkaan päässyt mihinkään tunteeseen, en kiinni suruun en menetyksen tuskaan, en epävarmuuden epätoivoon. 

Joan on jokaisen itseään tiedostavana, älykkäänä, sivistyneenä, lukeneena kirjoittajana ja/tai kirjoittajana itseään pitävän peruskallio, se, johon viitataan, se, jonka terävään havainnointikykyyn kykyyn sanoittaa, tavoittaa ajan henki, yhteiskunnalliset solmukohdat, käännekohdat, merkittävät tapahtumat sitoutuvat yksityiseen tunnistetaan mestarillisiksi ja mestari hän on. 

Mutta…

Nautin näiden kahden kirjan tekstin rytmistä, tekstin spiraalimuodosta, motiivien liikkeiden rytmiikasta, Joanin osaamisesta, kirjoittamisen taituruudesta, mutta mutta äh miten Joan on raskas tyyppi (se naistyyppi, jota en jaksa), tai siis se kuva, jonka hän itsestään antaa. Voih sitä snobbailun määrää, namedroppailun määrää. 

Aarrggghhh. 

Kuuntelin, koska voin nyt itsellenni todistaa, että tiedän hänen tarinoitaa, omansta itsestään kirjoittamansa tarinat (toki en mitään fiktiivistä) mutta voi, edelleen, mikä määrä ylimmän keskiluokan vaurauden levittelyä… ymmärrättekö, minnekään ei "ajettu autolla" vaan "ajettiin Porschella", ei lennetty, vaan lennettiin ensimäisessä luokassa, ei syöty ravintolassa, vaan syötiin Ritzissä tai …ei asuttu hotellissa vaan… ymmärrättehän. Hirveän ärsyttävää ja Joan, kun kerran puolustelit, halusit nämä näkökulmasi tavallistaa, niin sanonon suoraan, että tämä on mielipide, minun mielipiteeni (ja nuo olisi voinut kirjoittaa toisin, mutta valitsit noin…) ja tuo korostaminen, oman vaurauden ja amerikkalaisen menestymisen leuhkailu on todella ärsyttävää. Ehkä surusi ja kokemustesi ymmärtäminen vaikeutui, koska oli niin päälleliimattua rakenteellista kykenemättömyyttä ymmärtää tai tunnistaa omaa asemaa, luokkajakoa, jota halusit korostaa…. 

Jep, ärsytti 

ja nämä kaksi teosta siksi, jotta nyt tiedän (mitä välttää), jotta olen tutustunut ilmiöön nimeltä Joan Didion, jotta voin taas kerran todeta, että Krista Kosonen on äänikirjan lukijanakin vertaansa vailla.