runous koskettaa 

Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä. 2024. Into Kustannus 

Toisinaan luontorunous, luonnon liikkeisiin tai liikkumattomuuteen viittaava runous (voi olla) (on) minulle liikaa, liian "maanläheistä", liian ylevää, liian ylös kurottavaa tai kaunosieluista, tai ahdistavaa ilmastonmuutostietoisuudessaan, 

mutta tämä, 

Möllerin kokoelma luontoläheisyydessään oli jotain ihan muuta, oli juuri sellaista mitä en tiennyt tarvitsevani, kaipaavani.

Ymmärtäväni.

Rakastin tätä kokoelmaa, rakastan tätä kokoelmaa.

Luontorunoja, tunnelmakuvia liikkeisestä paikallaanpysyvästä luonnosta sanoin, sanaparein, jotka menevät ihon alle, löytävät tiensä sieluun.

Möller kirjoittaa toiseudesta, ulkopuolisuudesta, elämän liikkeistä, tunteista, alakulosta, liikkumattomuudesta,

surusta

takaumista menneisiin, muistokuvista lapsuuteen ja en edes tajua miten tämä kokoelma ei ole ennemmin löytänyt tietään luokseni. Onneksi löysi nyt (ja sopii hyvin vaikka juhannuksen yöhämyyn). 

Upea runous ja sellaiset sanat, jotka lohduttavat kannattelevat täyttävät ja tekevät elämisestä parempaa tavoilla, joita ei tiedä tarvitsevansa, joita ei tiedä tarvitsevansa.

Huomasin vasta luettuani, että esim suoratoistopalveluissa on teoksesta äänikirjaversio, audiovisuaali, joka olikin aika kiva!