äidin maaliviiva ja tyttären keski-iän kriisi

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. 2025. WSOY

Oikein oivallinen esikoisteos.

Laatikainen kirjoittaa hyvin. Kieli on täsmällistä olematta töksähtelevää.

Nautin tästä. Tematiikka toimii, se on älykästä, havainnot tarkoin kirjoitettuja, melkein jopa liian tarkkoja, liian puhtaita, mutta, olkoot, tykkäsin. Kainuu (ja sen ilmapiiri, menneisyydessä, vuosikymmeniä sitten) on tuttua (suku!) ja teoksessa kuvattu köyhä elämä, isän työmatkat Kostamoon, uuden rakentaminen, toisille rakentaminen,, kaupunkienkin rakentaminen rajan taa tuttua tarinaa. Uutta ei ole myöskään tarina, isän ja äidin ero, lapsuuden köyhyys, puute ja rakkauden kaipuu, poissaolevan vanhemman kaipuu ja ylisukupolvisina kulkeutuvat mallit, tunteet, traumat, mutta Laatikainen sanoittaa hyvin, päähenkilön oman keski-iän kriisinkin, haahuilun, tunneaallot.

Juoni:

Isä ja äiti eroavat. Tytär jää erossa isälleen, juurikin Kainuuseen ja joutuu heitteille, melkein kokonaan ja elämän värittää jo mainittu yksinäisyys köyhyys ja kaipuu äitiin ja se traumatisoi tyttären. Ja nyt kun äidin matka maan päällä on päättymässä, tytär haluaa kuulla äidin tarinan, äidin näkökulman historiaansa, perheen hajoamiseen, lasten jättämiseen, äidin elämään eron jälkeen. Mutta on myös Sandran oma tienristeys, oma päätepiste, oma uusi alku, jota äidin tarinan ohella seurataan. Jättääkö hänkin perheensä, miehensä, vaiko ryhtyy johonkin kokonaan uuteen tai miehen ehdottomaan polyamoriseen suhteeseen.

Ihminen ei opi. Sukupolvi toisensa jälkeen tekee samat virheet. Niin luulen, että Laatikainen sanoo, mutta olkoonkin niin, tämä oli ajatuksia herättävä, hienosti kirjoitettu teos.