soratien laidassa tölli 

Eeva Joenpelto: Kivi palaa. 1953. WSOY 

Eeva Joenpellon Kivi palaa on julkaistu 1953. Olen lukenut Joenpellot kertaalleen ja jotkut teokset pariin otteeseen ja sen perusteella, ja julkaisuajankohdan, tietenkin, on helppo todeta, että Kivi palaa on nuoren Eeva Joenpellon teos. Teoksesta puuttuu kitkeryys, katkeruus, pisteliäisyys ja arvosteleva kriittinen yhteiskunnallisuus, mutta kylä tekstistä Joenpellon tunnistaa. 

Teos on siis heti sotien jälkeen julkaistu ja sijoittuu modernismin alkuun. Joenpeltokin sukeltaa teoksessaan (modernismin mukaisesti) (pää)henkilöidensä päänsisäiseen maailmaan ja olkoonkin, että ollaan jo siis jo modernismissa, Joenpellon teoksen teksti on hyvinkin kaunokirjallista, lyyristäkin ja luontokuvausta tulvillaan. 

Tapahtumatkin sijoittuvat maalaismaisemiin, kaupunkielämä on kaukaisuus ja henkilögalleria kulkee tien piennarta, mudassa, tuskin kengät jalassa ja vain Saiman ja Armaksen tytär Aune edustaa uutta sukupolvea, sitä, jolla on päämääriä tavotteita ja joka tekee aktiivisia valintoja omassa elämässään. Joenpellon teos mielestäni sijoittuu, olkoonkin modernismin aikaa  kansankuvaukseen ja uudistuva proosa on vielä nupullaan. 

On siis Armas, työtön (ja masennuksen alhoon tipahtanut) kouluttamaton työmies, jonka maalaamattomassa keskenerisessä talossa asuu Saima, 33-vuotias kahden lapsen jo keskijakauksestaan harmaantunut äiti. Perheessä on vaippaikäinen Aulis ja Aune, jo tuo mainittu täpäkkä murjottava perheen köyhää elämää häpeävä teini-ikäinen. 

Naapurissa asuu joskus Saimaa vokotellut poikamies ja miehen läheisyys - ja miehen talon hienous, suuruus, viimeistelty ulkopinta - tuo jännitteen pariskunnan kituutukseen. 

Rakkautta kuitenkin on. 

On myös Armaksen isä Ananias, ärsyttävä ukko, jolla on taloudenhoitajana Esteri, jolle mies uhkaa tenstamentata omaisuutensa, mutta Esteri tekee oharit ja jättää rääväsuisen miehen ja Ananias jää yksin. Tämä tapaus sen lisäksi, että kaverit auttavat rahalllisesti murheen ja tyttömyyden alhoon tipahtanutta Armasta, tiiviistää pariskunnan elämäää, rakkauttakin.

Viimeisellä sivulla Joenpelto kirjoittaa Armaksen ajatuksiin: 

" Ja kuinka kävisi hänen itsensä, jos hän olisi yksin, Ilman kiusaantunutta, mutta lämminveristä naista, joka läimäytti selkään ja hyväili. Ilman lasta, joka kasvoi sylintäydeksi ja sitten laski jalkansa lattialle ja liukui pois. Ilman kavereita, jotka olivat samalla tavalla kumaraisia ja juonnekasvoisia ja yksinkertaisia kuin itsekin. Ilman heitä kaikkia saattoi joku epäonnistunut sekatyöläinen polttaa talonsa, jos aamu sattui näyttämään liian mustalta. Niin se oli, eikä siitä muuta."