…tai ainakin siitä kirjoittaminen on. 

Oksana Vasyakina: Haava ja Aro. Otava. suomentaja Riku Toivola

Maailmankirjallisuutta. 

Läpeensä surullista itänaapurikirjallisuutta, autofiktiivistä kirjallisuutta ja luin peräkanaa trilogian kaksi ensimmäistä suomennettua osaa enkä melkein malttaisi odottaa kolmatta osaa.

On tämä nuori nainen, on tyttären kuollut äiti, jonka tuhkia tytär läpi suuren Venäjän maan kuljettaa Siperiaan ja matkalla nainen läpikäy lapsuutensa äitisuhteensa naiseutensa analyysin lesboutensa köyhyyden ankaruuden (Haava).

On tämä samainen tytär, jonka isä, rekkakuski, pikkurikollinen, väkivaltainen, viinaan ja huumeisiin menevä arvaamaton aviomies/isä kutsuu tyttärensä rekkamatkalle arolle. isä kuolee vasta 47-vuotiaana aidsiin ja tytär suree, huojentuu. (Aro).

Tyttärellä on vaikea suhde molempiin vanhempiin (kuten usein on), vaikea suhde menneisyyteen (kuten usein on).

Tämä on rohkeaa (trauma)kirjallisuutta, maassa, jossa lesbous on outoutta, hyljeksittävääkin, kiellettyäkin,

Mutta hän uskaltaa, tämä nyky-Venäjällä kielletty kirjailija (kuitenkin) uskaltaa !

ja ennenkaikkea osaa, sanoittaa, tuntee, analysoi, ja teokset ovat kuin osa elämää, elämääsä essenomaisia päiväkirjanomaisia runoutta lyyristä kieltä tulvillaan

ja vaikka monenlaiset tunteet riitelevät lukiessani tekstiä (yritys ymmärtää naapurimaan kansaa, ajattelua, kirjailijan tekstin upeus, osaaminen, rohkeus ja suru hänen elämänsä vaikeuksista, köyhyydestä, ankaruudesta, toivottomuudesta, kaiken uusiutumisesta ja kertautuuvudesta, isästään ja äidistään)

mutta silti,

olkoonkin monenlaiset tunteet, hankalat ja ristiriitaiset, niin teospari on hieno, upea ja uskon, että ymmärsin jotain, itsestänikin ehkä mutta ainakin kirjailijasta, hänen elämästään, suhteestaan vanhempiinsa sukuunsa aroon, Siperiaan, Moskovaan, rakkauteen, kuolemaan.

Ja voisin lainata niin montaa kohtaa, niin kauniisti terävästi havainnoitua sanoitettua mutta ehkä muutama riittänee. Lukekaa te, jotka ette ole vielä lukeneet.

"Kymmenen vuoden kuluttua äiti kertoi minulle humalapäissään, kuinka isä oli lyönyt hänen päätään patteriin niin kauan, että hän menetti tajuntansa. Äiti kertoi siitä yöstä hämmentävän vahingoniloiseen sävyyn. Hän sähisi hiljaa hampaidensa välistä, enkä minä ymmärtänyt, kehen pilkkakirveen oli tarkoitus osua: isään, joka ei kyennyt hillitsemään vihaansa ja miltei tappoi vaimonsa saatuaan tietää tämän pettäneen häntä, vaiko minuun. Kertoessaan minulle siitä, kuinka isä raiskasi hänet verilätäkössä keittiön lattialla, äiti tiesi, että istuttaa minuun raskaan pettymyksen tunteen isää kohtaan. Kaikki ne vuodet äiti oli vihannut isää ja odottanut, että saisi kerrottua tarinan minulle. Minä tunsin sen nahoissani. Tuntui pahalta kuunnella häntä, mutta en saattanut olla kuuntelematta. Minä tiesin, että isä oli julma." (Aro)