kun isää(kään) ei enää ole 

Sara Stridsberg: Hyvästi Panic Beach. 2026. Tammi. Suomentanut Outi Menna. 

"Vähään aikaan sängystä ei kuulu mitään. Kasvoissa liikkuvat ainoastaan silmät, samaan tapaan kuin sammakoilla.

"Minun loppuni taitaa olla lähellä", Matti toteaa viimein.

"Niin taitaa juu."

"Ainoa asia tässä kuolemassa on, että sen jälkeen minäkään en voi enää hölmöillä."

" Totta, se alkaa käydä hankalaksi."

Sara Stridsberg on niitä ruotsalaisia, kansainvälisen tason kirjailijoita, joilta luen kaikki, joiden kirjoja ihailen ja rakastan. Luonnollisesti, nyt kun uusin suomennos julkaistiin, ostin ja luin ja hämmästyin (raivokkuuden, vimmaisuuden puutetta, niiden vaihtumista lempeisiin katseisiin)ja ihailin ja pohdin, miksi Stridsberg on jättänyt painavamman intensiivisemmän vimmaisemman raivokkaamman tyylin sivuun tämän kirjan osalta.

Ymmärrän hyvin, miksi näin. Nyt kun kuin. Ymmärrän.

Mutta ei se, lempeämpi, helppolukuisempi, "kaupallisempi", "helpommin lähestyttävä" kirjoitustyyli tehnyt tästä kirjasta huonoa.

Ei lainkaan.

Ollaan - kuitenkin - Stridsbergin osaamisalueella. On ulkpuolisuutta tunteva päähenkilö (Nina), on turvapaikka (lapsuuden Panic Beach, kesät siellä), on sekalainen ja moninainen joukko sukulaisia tuttavia lapsia vastaantulleita ihmisiä kohtaloineen ja tarinoineen.

Keskiöön pääsee Nina rapajuoppo isä Matti, joka ei ollut kummoinen isä lainkaan mutta kaikkein rakkain sittenkin. On sisko, joka otti hengen itseltään, on isän äiti, jota isä kutsuu juomaputkissa luokseen, on liuta sukulaisia - miehiä ja naisia - jotka juova itsensä päivästä toiseen muihin todellisuuksiin, pois arjestaan, on mielenterveyshaasteita, itsemurhia, kattoamisia. On jokunen turvallinen ihminenkin, joten kaikki kuitenkin jotenkin sujuu. Mutta ennen kaikkea siis on traumaa syyllisyyttä, jotta kirjan tunnistaa Stridsbergiksi mutta on myös aivan käsittämättömän laaja kirjo erilaisia hahmoja, joiden perässä pysymisen lopetin jo kirjan alkusivuilla. Oli Nina Eddie Matti Lykke Agatha Kei Misha Charlie Helena Jane laura Siri Marta….tila loppuu kesken jos luettelen kaikki.

Mutta, itseäni ei haittaa, se että en pysty pingoittamaan jotakuta henkilöä sukupuussa johonkin lokeraoon tai johonkin tilaan tai tapahtumaan. Ajattelen, että he kaikki toivat vahvistuksen teemaan, olivat tavallaan motiiveja, joita ei tarvitse "osata". Mutta ymmärrän niitä, joiden kirjoissa on tiukka määrä hahmoja, siten, että jokaisesta tulee tuttu ja ymmärrettävä. Mutta, Stridsbergin haikeansurullisessa kirjassa, jossa lapsen ja aikuisen maailma on kaoottinen, huuruinen, itsetuhoinen, päämäärätön, hahmokavalkadi olkoon.

Selkärankana kulki kauniisti kirjoitettu Tsehovin Kirsikkatarha, jota Nina katsoo, jossa Helena näyttelee.

Pidin tästä tosi tosi tosi paljon. Mieli jäi haikeaksi, surulliseksikin, mutta jotenkin kirjallisesti täyttyneeksi. Ymmärsin Ninaa, ymmärsin Mattiakin ymmärsin miksi tämä oli kirjoitettu Niin raskas on rakkaus kirjan luettuani. Rakkauden Antaktiksen kaltaista ahdistusta en kokenut (ehkä hyvä niin, olkoon se siihen tarkoitukseen osuva teos) ja aina vaan arvostan Stridsbergin tapaa nostaa esiin yhteiskunnan marginaaliin luisuneet, "epäonnistuneet", rumat köyhät sairaat, yksinäiset, loppuunpalaneet.

"Monta vuotta myöhemmin hän hukkui Panic Beachillä, siinä vaiheessa olin itse jo kaukana sieltä. Niin sen kaltaisissa seurueissa aina kävi: osa joutui tuhon omaksi ja loput selviytyivät."