Otsikkosi

Colombe Schneck: The Paris Trilogy: A Life in Three Stories. 

Loved this. Loved all of this.

These three esseys, Seventeen (a ypung girls life, body, rising sexuality, girlhood, abortion, boyfriend-era), Friendship (which I enjoyed the most, the fluidity and clear and prrecise notions, sosiolocigal "interventions" on a friendshipp for a lifetime of two parisian girls/women blew me over, I just loved it) and the third - Swimming: a love story- and I find shelving Colombe Schneck with Deborah Levy, Rachel Cusk, Olivia Laing and the other sharp writers.

This was just great!

Kun elämä (=kuolema) valtaa iloa ja kun oma kirjoittaminen on "maailman turhinta" " enkä todellakaan kirjoita enää koskaan koska kaikkion vain p#%sk?#a ja kustantamot, joista ei "kuulu mitään" ja kustantamot, jotka lähettävät geneerisen hylkäyssähköpostinsa juuri siihen käsikirjoitukseen, jota on takapuoli ruvella kirjoittanut "kuin pieni eläin" masentavat kaivon pohjalle asti ja koko maailman hulluus harmaannuttaa kaiken, vähäisenkin auringon ja kaiken älyttömyys ja turhuus valtaa mielen, ei tee mieli edes lukea.

No, pitkällisen päristelyn jälkeen kuuntelin Colombe Schnekin (ja luulen, että vain tämäntyyppisen, minä-muodossa kirjoitetun esseettyyppisen tekstin kuunteleminen sopii itselleni parhaiten), jossa ah niin taitavasti, ikään kuin Colombe Schneckin omalla äänellä, sain kuulla kolme upeaa tarinaa/esseetä/melkein omaelämänkerrallisia tarinaa (?).

Kaikkia kolmea tarinaa yhdisti ranskalasuus, pariisilaisuus, tyttöys, naiseus, ruumiillisuus, seksuaalisuus, ystävyys, kehollisuus, parisuhde ja rakkaus. 

Tykkäsin näistä ihan valtavan paljon ja erityisesti koko elämäniän kestävästä ystävyydestä kerrottu essee Friendship oli upea. 

Schneckistä tuli uusi esseisti/kirjailijaihastus Deborah Levyn, Rachel Cuskin, Olivia Laingin ja jopa juuri lukemani Jenny Offillin kylkeen (ja sain tästä paljon enemmän irti kuin Annie Ernauxista, ehkä johtui minämuotoisesta kerronnasta yhdistettynä "puheeseen"?).