hanna einari talo taide

Kristiina Wallin: Laituri. 2026. S&S 

On vaikea kirjoittaa selkeästi sellaisesta mitä rakastaa, kun kaikkea, tunnetta, selekyttä, epäselvyyttä mihiten tunteet sijoittuvat, sijoittaisin, ja sanottavaa on liikaa, paljon, ja se kaikki on liian vähän, mutta kun aiemmin, joskus silloin vuosia sitten luin Wallinin esikoisromaanin Vaikeampaa on olla näkemättä unia (2021, S&S) (runokokoelmia, niitähän on, ja kirjeteoksia), rakastun Wallinin tekstiin. en edes tiedä monestiko olen lukenut, lehteillyt, lueskellut, teosta ja nyt taas, - rakastuin. Laituri on täydellinen, kuin täydellinen maalaus, läheinen, määrittelemätön, uusi aina vaan, jokaisella kerralla antava, vaikeasti selitettävä, ymmärrettävä, outo ja selkeä. Taidetta siis. Kaikkea samaan aikaa.

Se, mikä teoksessa on pintatasolla, selvää (juoni) on se, että 

On Hanna, on Einari

Toinen kirjoitti, runoja enimmäkseen. Hän jätti kirjoittamisen, päätti jättää, mutta kirjaimet, sanat, liikehtivät vielä jo haurastuneen vanhentuneen miehen mielessä, miehen, jonka sisällä lapsi odottaa äitiään, jonka sisällä nuori mies ajaa junalla isänsä päältä. 

Toinen maalaa, maalasi, aina vaan maalaa, jaksaa tai ei, mutta pakko on kova, deadlinekin on, mutta senkin jälkeen, on kuvia, väsymystä, pensselit ja ateljee huutavat, kutsuvat, väsyttävät.

Ensimmäisessä osassa Hanna valmistautuu retrospektiiviseen näyttelyyn. Teoksen toisessa osassa näyttely aukeaa, näyttely myy, näyttelyssä on kaaoskin. Näyttelyn jälkeen olo on tyhjä, lukijallakin, kun näyttelyyn valmistautuminen, elämänmittaisen omakuvan maalaaminen on valmista. Ja sitten pakataan, elämää, taloa, uuteen, pois kaikesta mitä on. 

'Unohtamisen ja muistamisen välitila, onko sille nimeä?'

Hannan ja Einarin lisäksi on Greta, kaiken järjestävä, näyttelyn ja on äiti, kolmekymmentä vuotta sitten kuollut. On Einarin äiti, jota ei ollut, on isä, joka meni vaimonsa perään, jätti jälkeen pojalleen tyhjyyden, jota täyttää ikuinen ikävä, sanat. On äidin kaksoissisko, kuorma-auton alle rutistunut, kuollut. Tädin syntymätön lapsi. On tytär, jolle usein katetaan pöytään, mutta jota ei todellisuudessa ole. On Emma, Hannan ystävä, tuki, liian aikaisin viety, on tila, jossa on vain kaipaus, Emmasta ystävästä tyttärestä. elämästä. 

On talo, kohta jo liian paljon Hannalle ja Einarille. Järjetön urakka, talon pakkaaminen. Puistokatu, viides kerros. On luonto, on vanhuus, on taide, kulttuuri. 

On muistot. On kohta kuolema.

On Hannan ääni. On ulkopuolinen, hän katselee heitä molempia, heitä etäältä tarkkailee. On tyytyminen. Tyyntyminen. Haurastuminen. Kirkastuminen. Hämärtyminen. Unohdus ja muistot. 

”Mitä jää kun luopuu kodistaan, kaikesta tutusta. 

Maatuvat kirjaimet ja kuvat.”

Sydän on nyt täynnä. Kiitos Kristiina Wallin. Kirjoita lisää, kiitos.