kun äiti ei aina muista 

Anna Järvinen: Arvaamaton. 2025. Teos

"Ja minun on aina ollut äitiä ikävä. Kun hän on nyt muistisairaiden hoivakodissa, kun nyt alkaa olla liian myöhäistä, tajuan ettei tuo ikävä ole uutta, mutta kivun ja katastrofien pelkoni taitaa pommittaa minua entistäkin enemmän, koska hän ei enää ikinä voi tulla. Pitämään minusta huolta. Sitä ennen oli periaatteessa edes teoreettinen mahdollisuus."

Autofiktion parissa taas. Luin tätä öinä, jolloin oli hiljaista, jolloin oli aikaa ajatella, kuunnella Anna Järvisen musiikkia, tapaan sanoittaa, olla, ilmaista. 

Äiti sairastuu muistisairauteen ja minähenkilö, taiteilija /muusikko Anna Järvinen, tytär, itsekin äiti, viisissäkymmenissä. pohtii suhdetta äitiinsä.
Annalla on teini-ikäisiä lapsia, mies. Ollaan Tukholmassa, äiti on tullut minähenkilön kanssa Suomesta Tukholmaan kun tytär oli vielä pieni ja tässä autofiktiivisessä teoksessa liikutaankin kahden maan välillä, kahden kielen välillä. 

Äiti muuttuu sairauden myötä itsenäisestä hoivattavaksi ja minähenkilö muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja kaipaa äitiä, aina vaan kaipaa äitiä kuten kaipasi myös silloin kun äiti vielä oli, tässä maailmassa, lähellä niin fyysisesti kuin henkisestikin. 

Aikajana liikkuu 1980-luvulta viime vuoteen ja tyttären muistot riipaisevat minut, liian monta samaa tunnetta, onko tämä nyt liikaa kun itsekin kipuilen äitini kanssa, tunteitteni kanssa. Myös minulla on muistisairas vanhempi, yksi haudattuna, toinen matkalla omiin muistoihin, omiin muistamattomuuksiin. 

"Eikä minun äitini ehkä koskaan ollut minua varten. Se
että hän haluaa enimmäkseen nuokkua nojatuoleissa, että hänen elämänsä koostuu toisiinsa sekoittuvista muistoista ja suunnitelmista, stressihetkistä ja unista tai että tv-ohjelmista tulee hänen todellisuuttaan, ei ehkä ole kovin kaukana siitä mitä koin elokuvateatterin edustalla kaksikymmentäkaksivuotiaana.
Ehkä hänen elämänsä oli olla kaunis vaihdevuotinen nainen, jonkun sisar, vaimo, opettaja tai maahanmuuttaja, pysäköidä auto ja ostaa jogurttia ja odottaa Alla mot allaa.
Sääli että meidät on ilmeisesti ohjelmoitu uskomaan että kohtaisimme, ja sitten suremme kun niin ei tapahdukaan."

Olen kuunnellut Anna Järvisen musiikka paljon, niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Rakastan sitä, soljuvaa uneomaista haaveellisenkuullosta kuulasta ilmavaa. Häen romaaninsa on musiikkinsa kaltainen. 

Fragmentaarinen huokoinen ilmava kaunis rehellinen poukkoileva aivan kuten oli esikoisensakin Uni viime yönä. 

 
Tässä oli paljon mihin tarttua, paljon mitä jäin miettimään, paljon mitä jään miettimään.

"Olen sisimmässäni hylätty ressukka.”

"Oikeastaan mietin tavoittaako ihminen koskaan toista."

Ja se Anna-henkilön mies: tämäkin. "Hän sanoo että olen kaunis upea vaikuttava hauska ja hurjan älykäs, ettei ole ketään minun kaltaistani, ja minä näen pelkkiä puutteita.
Onko tämä tuiki tavallista rakenteellista itseinhoa vai liittyykö se äitisuhteeseen?"

Hieno teos, herkkä, tarkkanäköinen, kunnioittava.