valinnat ja se, mikä ei irtoa

Jenny Erpenbeck: Kairos. 2025. Tammi. suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

Onnellisuutta! Tunsin koko teoksen lukemisen ajan valtavaa onnellisuutta!

Miksi?

Olen Jenny Erpenbeckin kanssa saman ikäinen.

Olen samanikäinen kuin Kairos-teoksen päähenkilö Katharina ja koko teoksen ajan tunsin valtavaa rinnakkaiseloa ja erillisyyttä, onnellisuutta erilaisuudesta teoksen nuoren naisen kanssa, jonka kanssa aloitin samanaikaisesti 1980-luvun lopulla 1990-luvun alussa omaa itsenäistä elämääni.

Erpenbeckin teos tihkuu historian tapahtumia, historiallisuutta, politiikkaa, kansakuntaa muurin toisella puolella, sosialismia, maata, joka on tappanut kansakunnan, miljoonia ja miljoonia ihmisiä, puhumattomuutta, kieltämistä, hiljaisuutta, arpia, rupia, vuotavia haavoja.

Se, millaista elämää minä vietin ylioppilaskirjoitusten jälkeen kun muutin isäni ja äitini kodista toiseen kaupunkiin ja aloitin omaa itsenäistä elämääni ja opintojani yliopistossa ja toisaalta se, millaista elämää teoksen päähenkilö - Katharina - vietti itäisessä Saksassa Saksoja halkovan muurin toisella puolella Berliinissä, eroaa toisistaan.

Se miten paljon omaa maailmaansa, omaa tilannettaan sijoittaa maailmantilanteeseen, poliittisiin tilanteisiin vai sijoittaako, mietitytti lukiessa. Ehkä sitä vain elää omaa pientä elämäänsä omassa maailmassaa, kuplassaan, sopeutuu annettuihin viitearvoihin, annettuihin rajoihin? Mutta millaisia elämämme ovat? Millaisen elämän Jenny on kirjoittanut Katharinalle? Millaisen elämän itse elin? ja heti taas se onnentunne kun vain kirjoitankin nuo kysymykset, sillä tiedän miten onnekas olin, miten onnekkaan elämän sain elää, miten valtavan määrän valintoja ja päätöksiä sain tehdä, matkustaa ja tavoitella unelmiani ilman rajoitteita (ilman ällöpervo-Hansin syytöksiä) joita politiikka tai kuvitteelliset tai keinotekoiset raja-aidat eivät rajoittaneet.

Ja Katharina ,valitsit Hansin, minä en olisi valinnut Hansia, en edes Itä-Saksassa olisi valinnut Hansia.

Tuolloin Saksoja oli kaksi, silloin oli vain yksi Suomi. Molemmilla mailla (tai no, kaikilla kolmella maalla) sotahaavansa, puhumattomat, peitellyt, muka taakse jätetyt traumat.

Kairoksessa ollaan siis DDR:ssä, muurin toisella puolen, kunnes muuria ei enää ole, kunnes jakautunut Saksan kansa on taas yhtä, kunnes jakautunut kansa on yhtä ilman muuria, erilaisia samanlaisuudessaan. Ja kun lopulta muuria ei enää ole, on alemmus, on erilaisuus, on ulkopuolisuus.

Mutta Katharina, voi Katharina. Sinä rakastuit isääsi vuosikymmenen vanhempaan ällöttävään perverssiin setämieheen ja tiedän, että minä en olisi alistunut perversioihin, nöyryytyksiin, alistamiseen, syytöksiin. en tuolloin vielä kun oli voimaa, virtaa, jaksamista, uskoa tulevaan. itseen.

Inhosin teoksen Hansia, teoksen katkeran vanhan pervon miehen ja pölhön nuoren tytön vinoa suhdetta ja koko lukemisena ajan toivoin Katharinalle selkärankaa, sitä, jota Hans Katharinasta raippasi irti, taivutti omiin perversioihinsa. Minä en olisi kuunnellut tunteja nauhotettuja nöyryytyksiä, olen varma siitä!, vakuuttelin lukiessani ja mietin, millaista elämä olisi Itä-Saksassa ollut. Olisinko ihastellut sosialismia, kommunismia, Moskovaa, venäläisiä?

Kairos on täynnä historiaa, se on täynnä rakkautta riippuvuutta menneisyyttä, jota ei käsitellä, nykyisyyttä, joka on menneessä kiinni, halusi tai ei.

Kairos on täynnä petosta, itsepetosta, historiaa, joka kulkee mukana, halusi tai ei, uskalsi sitä katsoa tai ei.

Tämä on romaani, jonka henkilöistä on vaikea pitää (yök ällö-pervo-setämiesukko Hans. Hyi, häpeä ja Katarina. Ole nainen, arvokkaampi, arvosi tunteva, älä anna Hansin piiskata sinusta sitä mahdollista selkärankaa, sen alkua, sen pientä loppujämää. Ja Ingrid. Jätä se paska Hans.

Luulen, että tätä teosta tullaan lukemaan mikroskoopintarkasti, tullaan lukemaan paljon, tästä tullaan postaamaan paljon ja tästä tullaan pitämään paljon. Itse en halua kirjallisuusanalysoida tätä, en katsella yhdeltä jos toiselta kantilta, sillä periodi osuu niin kovin oman elämän kudelmiin, joten pidän oman yksityisen näkökulmani, ehkä sujauttelen sitä suurempaan kontekstiin.

Niin, ja kyllä minäkin tästä kirjasta pidin vaikka teoksen periodi on vaikea.

On sosialismi, kommunismin kuolema, DDR, jakautunut maa, jakautunut kansa, muurien murtuminen, Moskova, Hrutsev, Gorbatsov, höneken. On jakautuneen kansan kaksi erilaista tulevaisuutta kunnes muureja ei enää ole. Mutta muuri tai ei, jakautuminen tai ei, historia on kansalla sama. Samat isien synnit. Sama kamala sota, natsit, joukot ja haudat mutta on myös kulttuuri, suuret ajattelijat (?), musiikki, teatteri, kirjallisuus.