hetkiä ja tunteita

Eeva Kilpi: Se mitä ei koskaan sanota. 1979. WSOY 

Lisää taattua kotimaista naiskirjallisuutta! Eeva Joenpellon ohella Eeva Kilpi on yksi niistä kirjailijoista, joita voi lukea kerta toisensa jälkeen ja erityisesti Kilven kohdalla tunnustella itseään, omia tunteitaan lukiesssaan, onhan Kilvellä tekstiä eri-ikäisyydestä, erilaisista naisrooleista, kuitenkin, aina vaan naiseudesta käsin.
Nyt luin, en Kilven päiväkirjoja,en runoja, vaan novellikokoelman. Oikeastaan tässä kokoelmassa on niin toisiinsa liittyviä kertomuksia, että tämän olisi voinut mielestäni nimetä myös romaaniksi, fragmentaariseksi romaaniksi, mutta niin, novelleina nämä tarjoillaan. Niin tai näin. Rakastin tätä, Kilven selkeää edelläkävijyyttä, luontokeskeisyyttä, eläinten tuomaa maanläheistä arvomaailmaa, naisasiaa, naisen tunteiden havainnointia, tunnistamista. Arkisuutta ja siinä Kilpi onkin melkein parhaimmillaan - naisen arkisessa elämässä, sen havainnoinnissa, kirjoittamisessa esiin.

Lähtökohtaisesti kyseessä on novellit samasta perheestä, perheenjäsenistä. 

On Soile, kirjailija mm kesämökillään, eläinlaumassaan, satunnaisine miesystävineen, on Sakari ja Teresa, Rouva x seksuaalisine fantasioineen, ja on Mirja, Sakarin rakastajatar. Soilen perheen ympäriltä esitellään eri suvun jäsenet elämäntapahtumissaan ja kaikki nämä henkilöt Kilpi havannoi, heidän tunteensa ja ympäristönsä, perhetilanteiden ja oman itsen jännitteet, niiden pintautumisen, ristiriidat. Ja kun näkökulma on novelleissa keski-ikäisen naisen, kirjoittavan naisen, on itselleni tarttumapintaa ja siksikin kai tämä tuntui nyt taas hyvin läheiselle.

"hän oli ensimmäisistä kirjoituskoneen näpäyksistä tuntenut että se alkaa vyöryä kuin musiikki ja antautuu, antautuu, hänet oli vallannut suunnaton, miltei fyysinen jännitys, hän oli täyttynyt ja ollut repeämäisillään, ja novelli oli työntynyt hänestä, ja se oli soinut ja laulanut, ja hän oli tanssinut ja johtanut orkesteria, joka soitti sitä mukaa kuin hän sävelsi, ja hän oli huutanut vaieten ja se oli itkenyt ja syntynyt ja tätä oli jatkunut yksitoista tuntia ja lopulta novelli oli valmis, yhdeltä istumalta ja hän oli yhä elossa.Minä olen kirjoittanut kunnes pyörryin eikä millään muulla tavalla koskaan pitäisikään kirjoittaa, hän ajatteli. Ja niin kuin jotkut ihailtavat naiset heti synnytettyään hänkin sanoi: »Tämä on elämäni juhlapäivä» ja alkoi heti suunnitella seuraavaa."