novellien parhautta

Raija Siekkinen: Elämän keskipiste. Novelleja. 1983. Otava. 

Raija Siekkinen on kirjallinen jumalattareni. Olen lukenut kaiken mitä Siekkinen on kirjoittanut, moneen otteeseen, ja nyt otin reissuun mukaan tiiliskivikokoisen novellikokoelman sijaan ohuemman kirjan, tämän Elämän keskipisteen. 

Kokoelmassa on kymmenen novellia.

Korjaan, kymmenen hienoa novellia. 

Novelli - genrenä ja mittana myös - on itsellleni yksi mieluisimmista kirjallisuuden lajeista ja Siekkinen osaa lajin, sen miten arkisestakin, päämäärättömästä, ankeastakin tapahtumasta, havainnosta, voi kirjoittaa "täyden" kertomuksen, tiheän tarinan, jossa henkilöhahmot elävät, tunnelma on käsinkosketeltava.
Tässäkään kokoelmassa ei ollut "välipalaa", ei huonoa tarinaa ja jopa lapsinäkökulmasta kirjoitettu novelli (itselle aina hankala lapsinäkökulma - lukea ja kirjoittaa) oli niin hieno (Kerhossa) ja novellien dialogi, sen Siekkinen osaa myös. Joskus dialogi vaivaannuttaa, nolostuttaa melkein, niin jäykkää tai poistyöntävää se aivan liian usein on, mutta ei Siekkisellä. 

Tavallaan tykkään (jollain makaaberillä tavalla?) sitä, miten Siekkinen kirjoittaa sairaista, sairaspedillä makaavista, viimeisten hetkien töksäytyksistä, sanotuista ja sanomatta jätetyistä ja kuolemansairaistakin Siekkinen kirjoittaa niin kuin ihmisistä kirjoitetaan, ilman turhanaikaista päälleliimattua glooriaa, ansaitsematonta kunniaa (kuten novellissa Kukat). Noin kirjoitetaan, hänestä, sairaalasängyssä makaavasta, hänestä, joka ei saa sitä parvekkeen ovea auki, ei sitä, jonka toisella puolella voisi olla helpotus, lopullinen. 

Koulu. Teoksen viimeinen, pisin, moniosainen novelli. Niin täysi niin tunnelmaltaan voimakas olkoonkin, että tunnelma novellissa, kotona lojuvan minä-henkilön lojuminen, miltei elämästä pakeneminen, ystävättären työpäivän tarinat olivat toisteiset laiskat laahaavat ja sitten, kuin sivallukset työttömyyden syy, perheen rikkinäisyys ja juuri tästä syystä Sikkinen on minulle mestari, taitavuudessaan ylivoimainen.

Mutta se mikä oli kokoelman hienous, on novellissa Ero. Katsokaa nyt tätä alkua: "Äiti oli leikannut karvat isän nenästä niinä iltoina joina isä oli lähtenyt ulos."

Upea.