avaruusasemalla 

Samantha Harvey: Kiertoradalla. Otava

”  …ettei avaruutta vastaan tule taistella vaan siihen tulee sopeutua. ”

Heistä tuntuu, että he ovat kuin kohdussa, syntymättöminä. Että he leijailevat. Nämä ”…neljä astronauttia (amerikkalainen, japanilainen, britti, italialainen) sekä kaksi kosmonauttia (venäläinen, venäläinen); kaksi naista,yksi 28 000 kilometrin tuntivauhtia kulkeva avaruusasema, joka koostuu seitsemästätoista yhteenliitetystä moduulista. Tässä ei ole enää mitään erikoista:he ovat viimeisimmät kuusi monista, astronautteja maan takapihalla. Maan mielettömällä ja uskomattomalla takapihalla. Alus kiitää, ja he ajelehtivat sen sisällä hitaasti kääntyillen, pää toisen lanteella, käsi toisen kantapäällä, kääntyillen kääntyilemistään päivien mukana. Päivät vilisevät. Heistä jokainen on täällä noin yhdeksän kuukautta – yhdeksän kuukautta painotonta ajelehtimista, yhdeksän kuukautta pää turvoksissa, yhdeksän kuukautta sardiinipurkissa elämistä, yhdeksän kuukautta maata kohti töllistelyä – kunnes palaavat alas kärsivälliselle planeetalle."

Ollaan siis avaruudessa aluksessa kuusi miehistön jäsentä, kaksi naista neljä miestä ja kuusi kierrosta ja jokaisen uuden päivän aikana he tulevat kiertämään maan kuusitoista kertaa. He tulevat näkemään kuusitoista auringonnousua ja kuusitoista auringonlaskua, kuusitoista päivää ja kuusitoista yötä. Upea konsepti.

Ja jos jokin erityisesti lämmittää mieltä, olkoonkin miehistön erinapaisuudet maassa, erilaiset politiikat, eri tavoitteet kolonialismissa, sukontojen levittämisessä, ihmisarvon sivuuttamisessa niin "Me olemme yhtä. Ainakin toistaiseksi olemme yhtä. Meillä ei ole täällä ylhäällä muuta kuin se, mitä käytämme uudelleen ja jaamme. Meitä ei voida jakaa, se on totuus. Meitä ei tulla jakamaan, koska meitä ei voida jakaa. Juomme toistemme kierrätettyä virtsaa. Hengitämme toistemme kierrätettyä ilmaa."

Mutta. Hyvin vaikea homma. Minulle siis. 

Teos on Booker Prize 2024 voittaja. Teoksen pitäisi siis olla ”ylivertainen”, eikö? 

Mutta, 

tai nin, 

positiivinen ensin - en ole lukenut ehkä ennen näin ”avaruusmaista” teosta. Todellakin voin kuvitella itseni avaruusaseman sisään, avauuteen, leijailemaan, tutkimaan tyhjyyttä, maapalloa, sen muotoja, kasaumia, taifuunia, sen voimistumista. Metsäpaloa Etelä-Amerikassa. He leijuvat, minä leijuin mutta niin - en saa heistä kiinni, en avaruudesta, en maapallosta enkä kiinni tekstistäkän. Se on hienoa upeaa, kokonaisuus mestarillinen, tiedän sen, tunnistan sen, mutta en tunne juurikaan mitään. Pysyn etäällä, en saa kiinni, tekstistä, henkilöistä, heidän kohtaloistaan, menneisyydestään ja vaikka tutustun avaruuteen, emme me opi toisiamme tuntemaan. Ehkä en ymmärtänyt jotain, en osannut tai tai tai. taustatietoni ovat liian huono, en jaksanut keskittyä, kiinnostua sittenkään tarpeeksi. 

En tiedä. 

Lukekaa itse, tämä on hieno ja ehkä tämä kulkeutuu mukanani, jää mieleen, kuitenkin, ja kaikki tämä tieto avaruudesta (mutta ei tämä ole tietokirja, eihän) auttaa minua, ymmärtämään, olemaan paremmin osa kokonaisuutta. Ehkä niin.