klassikko, onneksi luettavan mittainen 

Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä. (alunperin vuodelta 1954), suomentaja Lea Karvonen. (tämä kappale 2001). Tammi. 

Elämässä on nyt (taas) kaikenlaista, kirjoittamisen inhoa, (tai siis jo jankutettua, mutta aina vaan jankutettavaa, näköjään, tuskaa kirjoittamisesta, siitä, kun vuosia kirjoittaa ja "saa valmiiksi" ja sitten jännityksellä kustantamoista odottaa edes jotain (rien) ja oma kirjoittaminen tuntuu maailman turhimmlta hölynpölyltä tässä kaikessa, elämässä, maailmassa ja lukeminen on onnetonta, mitä sattuu, keskittymiskyky on yhden siveltimen vedon mittainen) niin ajattelin, että luenpa tämän lyhyen kirjan, saan edes suorittajaminälle jotain tuotosta, mutta tämä valinta luettavaksi oli väärä nyt tähän kaikkeen, olemattomaan.

Mutta, kun nyt kuitenkin täällä Ranskassa juurikin olen ja Colombe Schneck oli ihana (ymmärrettävä ranskalaisuudessaan) ja ajattelin, että kai sitä voisi lukea lisää ranskalaisuudesta, ranskalaisista, oppia heitä jotenkuten ymmärtämään, sitä mistä tulevat, esim nämä naiset, miehet, heidän kulttuurista perimäänsä ,ja ei kuulkaa hyvälle näytä, että tähän solahtaisi. Outoa on porukka, ainakin Saganin teoksessa ja niin muistan ajatelleeni edellisessäkin Saganissani ( Pidättekö Brahmsista) ja aika tyhjä olo jäi tästäkin, Tervetuloa, ikävä-teoksestakin.

Sagan oli siis piirua vaille vajaa täysikäisyydestä kun hän kirjoitti tämän eteläiseen Ranskaan, Rivieralle sijoittuvan teoksensa, jossa pari vuotta sitten sisäoppilaitoksesta vapautettu tytär lähtee kahden kuukauden lomanviettoon isänsä kanssa (jota palvoo, rakastaa, mustasukkaisesti, takertuvasti, "ihan liikaa") ja isän senhetkinen erittäin nuori naisystävä on otettu mukaan myös. Kuvioon astuu kuitenkin nainen menneestä ja isä vaihtaa lennosta naista, pikkuisen menee päällekkäinkin, ja tyttärelle laiskottelun ja oman poikaystävän kanssa vehtaamisen lisäksi nousee ikävystyneisyyden tylsyyden juopottelun ja juhlinan lisäksi tunteita, pääsääntöisesti, mielestäni melko tyypillisen (ranskalaisen?)oudon aivan liian läheisen tytär- isäsuhteen kylkeen tunteita ja tunteettomuutta, joita tässä kirjassa sitten ruoditaan

Cecile on pöhkö teini, pinnallinen hölmöläinen, jonka tyhjänpäiväisyyksistä oli piinaavaa lukea, niiden turhuudesta pöljyydestä mutta hyvin Sagan niistä kirjoittaa (omanlaisistaan, ikäisistään) ja jotenkin ällötti tuo tyttären ja isän tunteiden kietoutuneisuus, mutta se on ranskalalisuutta, jota ne ymmärrä, mutta jota on.

Ihan hyvin kirjoitettu, mutta joo, Sagan ei ole suosikkikirjailijani, sen verran sanon. Muut pitäkööt mutta saattaa olla, että jotain taas Saganiltakin luen. Kyllä tämän lukea voi, hyvin voi!, vaikkei "olisikaan samaa mieltä", saati kaikkea tunneköyhyttää ja välinpitämättömyyttä ja rakkauden juonitteluja ymmärtäisikään, niistä välittäisi.