mennyt kultaa kaiken 

Sirpa Kähkönen: Marius. 2026. Siltala

Luen Sirpa Kähköseltä kaikki romaanit (ja edelleen Kuopio-sarja on suosikkini lähi/sukuhistoriasarjoissa) - kuin myös syksyllä uusimpansa julkaisseilta Kjäll Westöltä ja Tommi Kinnuselta, mutta niistä pian lisää - ja Pirjo Hassista olen lukenut aika monen romaanin verran myös. Siitä myös kohta lisää.

Kähkösen Marius on rakennettu yhdenpäivän romaaniksi, jossa kuusikymppinen Lili odottelee puutarhamökissään avukseen Mariusta johon on (aika nolosti) ihastunut. Päivän aikana Lili muistelee menneet elämänsä käänteet ja kertoo (ilman mitään virheitä eläneen) jumaloimansa isoäidin viisaudet.

Kähkönen kirjoittaa hyvin, melko runolliseen ylitsevuotavaan vanhahtavaan tyyliin, mutta nyt ei oikein pudonnut tämä. Mitään vikaa kirjassa ei sinällään ollut mutta ehkä jokin oma juttu painoin lukukokemuksen lyttyyn (?) tai vain tämä nyt niin kovasti trendaava tapa vanhenevien naisten seksuaalisten inntohimojen esiinkirjoittaminen ja nuorten miesten perään kuolaaminen otti pattiin ja olikin hyvä, että kirja oli säällisen mittainen ja nopeasti luettu. Kähkönen osaa, kuten sanoin, mutta jotain kirjoituskurssimaista tässä oli (ehkä aiheessa, ehkä romantisoinnissa, ehkä päättymättömissä filosofoinneissa, siinä yhdessä Pariisinmatkassa, joka muutti kaiken, menneiden ajan reipashenkisyydessä).

Tai

Olen ehkä vaan ollut liian monella kirjoittamisen kurssilla, jossa eläkeiän kynnyksellä frouvashenkilöt kirjoittavat omat ja sukunsa naisten salaiset ajatuset, omat rakkaudet, pettymykset ja niin, nyt myös nuo himonsa (yksityiskohtaisesti).

Oh well, tälle löytyy lukijat, sillä meitä "luen kaikki mintä hän julkaisee" on monta vaikkakin luulen, että ilman dementiaakin, unohdan tämän pian, sillä niin kirjamessuille kirjoitettu tämä oli. ehk vähän karkeasti ilmaistu tuo, mutta joo, ihan kiva, sanonut loppukaneetiksi vaikka niin.