#matalankynnyksenpostaus

Violaine Huisman: The Book of Mother

Gianfranco Calligarich: The Summer in the City

Don DeLillo: The Body Artist

Kolme ihan hyvää kirjaa, jotka olen lukenut (ja osittain kuunnellut) jo kesällä. En ole postannut ja nyt siis #matalankynnyksenpostaus, jotta saan nämä pois (joskus tulee näitäkin postauksia). 

Näissä kolmessa teoksessa ollaan eri maissa - Ranskassa, Italiassa, Amerikassa. 

Huisman: 

Huismanin omaelämäkerrallinen teos perustuu hänen omaan elämäänsä, Huismanin äidin elämään ja ehkä tämä osittain vahvistaa kai aika stereotyppistä pariisilaisen yläluokkaisen perheen elämää,sitä, miten he - esim seitsemännessä arrondismantissa - elävät, he haluavat elämänsä esittää (kaukana totuudellisuudesta, kulissesissaan?)

On siis äiti ja Huisman läpikäy äidin menneisyyden, köyhän ja ankean lapsuuden ja huiman luokkanousun ja sen vaikutukset niin äidin rooliin vaimona kuin äitinäkin. Äiti ei todellakaan ollut - häntä ei esitetty pullantuoksuisena(croissantintuoksuisena / patonginpuolikas ja suklaalevy välissä?-äitinä)- vaan hurjana lapsiaan roimivana, rääväsuuna, joka tyttärien vielä ollessa nuoria oli jo mieleltään sairas, tuskin kykenevä huolehtimaan kahdesta tyttärestään. Äiti oli hurja mutta ihmeteltävän luja ja vankkumaton oli tyttärien rakkaus äitiin mutta myös ristiriitainen, toisaalta kiihkeä rakastava ja suojeleva, toisaalta raastava, sillä äiti on riippuvainen niin alkoholista,
lääkkeistä, huumeista ja esittämisestä, siitä, että elämä on hänen hallussaan, sellaista kuin millaisena hän haluaa sen esittää. Kiinnostava (vaikea) oli myös tyttären (tyttärien) rakkauden ylenpalttisuus, ripustautuminen je irrottautuminen, maneereineen, lolitamaisuuksineen, kauneudesta kilvotteluineen. 

Äiti päätti elämänsä lopulta itse, koska ei olisi ollut kaunista katsottavaa enää vanhana, käppyräisenä kauneutensa ja loistonsa menettäneenä. 

Calligarich: 

Tämä oli hyvä! Hieno tunnelma, elokuvamainen ja tästä tulee valtava matkakuume kesäiseen Italiaan, Roomaan. 

Yksi lempelokuvistani on Patricia Highsmithin romaaniin perustuva Jude Lawn ja Matt Damonin tähdittämä The Talented Mr Ripley ja tässä kirjassa oli Jude Lawmaista asennetta. 

Tässä oltiin kuin Fellinin Roomassa. Tupakkaa ja alkoholia kuluu, työssäkäyminen on satunnaista ja kiihkotonta. Vain omaan nautinnonhaluun suhtaudutaan vakavasti ja siitä pidetään kiinni.
Miesnäkökulma on armoton. Naisista on vain yhteen. Miesten tuntee verhoutuvat /verhotaan tiukasti tupakansavun ja alkoholinhuurun taakse. Mutta ah miten hienosti(italialaisesti) kerrottu tarina nuoresta miehestä, joka tulee Rommaa ollakseen kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja, kirjailija. Lopputulemana, kuin pakotettuna, kirja tulee ja se on (epämodernisti) miehen perheen tarinan ja kuten perheen tarina antaa mahdollisuuden, myös mies kulkeutuu, harhailee, päätyy kesän loputtua pois, virvoittavien vesien ääreen, sinne mistä perhe on kotoisin, mistä suku on saanut alkunsa. 

( Ja Andre Acimanin alkusanat, hienot mutta onneksi luin ne vasta lopuksi sillä miksi ihmeessä jo ennen kirjan alkua kukaan haulaisi lukea analyysia kirjasta, sen hahmoista, tapahtumapaikoista, kirjailijan tiestä kirjailijaksi ennen kuin on edes lukenut kirjaa??? En minä ainakaan) .

Don DeLillo: Vähäisiin sivumääriin mahdutettu paljon, rakkautta, väljähtyneitä tunteita, tunteettomuuta, surua, maadoittumista maagistakin.

Juonitasolla; Ray,taiteilija, ottaa hengen itseltään. Mieheltä jää kaksi ex-vaimoa ja uusimman vaimoista, Laurenin,on selvittävä hautajaisista mutta ennen kaikkea Rayn kuoleman,itsemurhan tuottamista tunteista, alakulosta surusta.

 
DeLillo kirjoittaa masennuksesta, sisäisestä voimasta, vartalosta, yhteydestä itseen, yhteydestä muihin, maahan ja toisaalta surusta, tyhjyydestä, vaikeudesta aloittaa elämää puolison kuoleman jälkeen. 

Nukkumattomina öinä nainen seuraa nettikameraa kotkalaiselta tieltä (fun fact)sen tyhjyydestä, sen satunnaisista liikkeistä ja Kotka siis mainitaan, useaan kertaan.

Ehkä opin taas jotain, naiseudesta, amerikkalaisuudesta, DeLillon tavasta kirjoittaa.