”…voi soittaa, mutta sisältöön ei pääse käsiksi.”

Miki Liukkonen: Vierastila. 2023. WSOY

Tunnustan.

En ole ennen lukenut Miki Liukkosta. En tajua miksi, kuuluuhan Liukkonen "luettaviin" ja etenkin, varsinkin koska olen maksimaalisen vyöryttämisen rakastaja, en yleensä ahdistu "juonen" puuttumisesta tai se hämäryydestä tai hankaluudesta, tunnelmapohjainen teksti/kertomus on mulle hyvin ok, joten miksi, oi miksi en. Mutta, ininä sikseen, asia korjattu.

Luin Liukkosen postuumisti julkaistun teoksen Vierastila.

Ensinnäkin, teoksen nimi oli erityisen osuva (= "puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos esim lainaa puhelimensa jollekin toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi." Tämä tieto lainattu oivallisista Jälkisanoista. ).

Niin, jälkisanat. Yleinen tieto kaiketi on, että Liukkosen kustannustoimittaja oli Samuli Knuuti, esikoiskirjailija itsekin, ja Knuuti on kirjoittanut teokseen erinomaiset Jälkisanat, joita lukiessa tuli kyllä itku. En tunne, en tuntenut, tietenkään, Miki Liukkosta mutta jotenkin hänen poismenonsa, sen turhuus, kosketti, kosketti kai meitä aika montaa, itketti ja liikutti.

Nytkin liikuttaa, lukiessa liikutti, kun suljin kirjan, itketti, ajattelin miten turhaa, miten turhaa kuolla noin.

Mutta siis teoksesta.

Teos jakaantuu Ensimmäiseen ja Toiseen osaa, Väliaikaan, Kolmanteen osaan, Epilogiin.

Melkein hukuin ensimmäiseen osaa, melkein jätin kesken, tunnustan senkin. Tsemppasin 250 sivua, sitten otin taukoa ja seuraavat 100 sivua ennen Toisen osan alkua pikaluin. No joo, Ensimmäisessä osassa oli hämäriä tyyppejä, häröilyä to the max, sekavuutta, sekoilua ja olin ihan ulalla.

Mutta sitten - Toinen osa ja tätä tekstiä rakastin. Nyt löytyi selitys Ensimmäiseen osaan, sen häröille tyypeille, häröilylle (juonen puolesta siis). Jotenkin Toinen osa oli ehkä myös hyvin lähellä kirjoittajaa itseään, hänen tajunnanvirtamaista ajatteluaan, mielipiteitään (nauroin kommentteja/ajatuksia kirjailijoista/kirjoittamisesta/kirjamessuista…Nauratti). Jotain aitoutta oli tästä Toisesta osasta alkaen, joka Ensimmäisestä osasta puuttui. Ja kun Toinen osa, jossa henkilö paljastui ensimmäisen osan Renin "varjoksi" , oli ottanut imuunsa, teksti oli ottanut imuunsa, meni imussa myös Väliaika ja Kolmas osa (olkoonkin että Ensimmäisen osan häröporukka oli esillä taas) ja Epilogi, mystinen mutta hieno.

Onhan teksti / kaikkinensa kertomus tavallaan ylidramaattista sanatykittelya, kikkailua, ylikikkailua sanoilla, metaforilla, symboliikalla, melkein kypsymätöntäkin tsunaminkaltaista hyökyä, mutta (eritoten Toisesta osasta alkaen) myös itseironista, katkeraa, masennuksen peittoamaa, apatian kautta nähtyä elämiseen kyllästynyttä, mutta kyllä tuosta tekstistä taidon tunnistaa, tyylin kirkkauden (olkoonkin, että esikuvat paistavat läpi, mutta onko se huono?).

Aion lukea Liukkosta lisää. Onko joku lukenut Hiljaisuuden mestarin? Se jotenkin nyt kutsuu luokseen.