”kun ihminen loi humanoidin omaksi kuvakseen”

Ville K. Taipale: Merenneitosingulariteetti. 2025. Aviador 

Kirja saatu Aviador-kustantamolta. 

Ville K. Taipaleen ensimmäinen runokokoelma "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" (2024) ja oma esikoisteokseni ovat molemmat Momentum kustantamon julkaisemia. Olemme siis "kustantamotuttuja".

Pidin Taipaleen esikoisteoksesta ja ilahduin, kuin minulle lähetettiin Taipaleen toisinkoinen. Jostain syystä, kuitenkin, jännitti aloittaa lukemista (tai rehellisesti sanottuna runokokoelmasta kirjoittaminen), sillä tekoäly runokokoleman teemana tuntui kaukaiselta, hankalallekin, mutta ei näissä runoissa ollut mitään jännitettävää, ei kaukaista saati hankalaa. Kyllä, esikoisteoksestaan runoilija on uudistanut teemojaan, mutta edelleen Taipaleen käsiala on helppo tunnistaa, 

siitä on helppo pitää. 

Jos Taipaleen kädenjälki, havainnoinnin tarkkuus, nyrjähtäneet arjen totuudet ovat tuttuja jo edellisestä teoksesta, ne ovat läsnä myös nyt samoin kuin visuaalinen ilmekin. Yhä kansi pursuaa väriä liikettä ja merenneito, eteerinen, vain profiilinsa paljastava on asettunut maisemaan, hiukset hulmuavina aina vaan.

Merenneitosingualiriteetti on rakenteellisesti jaettu kahteen osaan. 

Ensimmäisessä osassa ”Algoritmisessa todellisuudessa” Taipale paneutuu ihmisen ja tekoälyn väliseen suhteeseen. Ihminen löytää tekoälyn keskustelukumppanikseen varmistaakseen vastakaiun ja arvostuksen (s.12) ja kun päästään Taipaleen sanoitukseen tulevaisuudesta "kun ihminen loi humanoidin omaksi kuvakseen" ja  "kun me vielä pohdimme / tekoäly on jo häipynyt / maapallo kainaossaan"(s.32), pelottaa, melkein hyytää.  Hieno on myös runo Ystävänpäivän tunnustus. 

Toisessa osassa, "Samaan aikaan toisaalla kehollisessa maailmassa" ollaan enemmän kiinni ihmisessä, ihmisen peruskysymyksissä - ja nämä koskettivat. 

Mutta osat eivät ole erillisiä vaan runoilija löytää samankaltaisuudet, terävät havainnot seuraavat toisiaan. Taipaleen teksti on oivaltavaa, arjesta napattuja huomioita, havaintojen vinkeitä yhdistelmiä, riemukkaita törmäytyksiä, nyrjäytettyjä totuuksia, kysymyksiä, luetteloita, aformisinkaltaisia lauseita. 

Erityisen hienoina koin runon ”Kirje nuorelle” ja toinen osa (b) pursui iloa, keväistä riemua. Kevään pystyi tuntemaan, aistimaan. C-osassa samaistuin suruun, menetykseen ja viimeisimmissä runoissa tunsin energioiden vievän jo eteenpäin, uutta kohti.

Kiitos Ville K. Taipale! 

Lukekaa!