neljä suomalaista runoilijaa

Claes Andersson: Aamu meren rannalla 

Maritta Lintunen: maalla merellä ilmatilassa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa 

Mikko Räty: Erehtymättömyydestä 

Tänään, jolloin vietämme suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin juhlapäivä ja tietenkin myös Runebergin päivää mikä olisi sopivampi portaus kuin riemuhuuto neljästä suomalaisesta upeasta runoilijasta. Olen nämä neljä teosta lukenut nyt alkuvuoden aikana (aina voi lukea runoja, jos ei muuta, silloin tällöin, jokusen, itseään raviten) ja vaikka en osaa sanoa niistä mitään syväluotaavaa mutta ne ansaitsevat paikkansa mielessäni.

Andersson:Aina ajankohtainen. Aina vaan Palestiina, Gaza, Ikraina, Venäjä, turhautuminen ihmisen ahneuteen, siihen, ettei ihminen koskaan opi, ei muutu ja aina vaan jalkapallo, punaviini, pikkusikarit, jazz, kirjat, kirjoittaminen, inhimillisyys, vasemmistolaisuus, mutta ennen kaikkea aina vaan perhe lapset lapsenlapset. 

Rakkaus ja toivo.

Andersson osaa sanoitta inhimillisesti ihmistä ja usein kavahdan luontorunoutta, en aina löydä siitä uppoamisen kohtaa, sitä, joka koskettaa, ihmisistä enemmänkin. Anderssonin Sisäänhegitys uloshengitys on äykkään ajattelevan ihmisen tajunnanvirtaa, merkityksellistä, merkitsevää.
Andersson sanoittaa sen mitä en osaa.

”Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä

syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä

valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivä”

”Ja se, että mikään ei koskaan muutu:

Lähi-idässä naisten kuullaan huutavan voimattomina

kun heidän lapsistaan tulee enkeleitä, kaupungit

muuttuvat hautaröykkiöksi

Ja kuka meille sitten antaa anteeksi”

Maritta Lintunen:
Erityisesti kokoelman Toinen osa oli 'Elämätön elämä" on kuin sotaromaani, kuin vahvatunnelmainen romaani sotien ajoista, sodan miehistä, kotirintaman naisista ja lapsista. Ei tarvitse lukea romaania, näissä muutamissa riveissä, muutamissa runoissa oli kaikki, sen minkä Lintunen parhaiten osaa, romaaneissaankin osaa mutta näissä runoissa oli meidän menneisyytemme, mukanamme kantama sota, meille opetetut tunteet, ne sanat, joita ei sanottu, se puhe, joka kätkettiin poiskatsoviin katseisiin, silittämättömiin käsiin, ikuiseen puuhaan, ikuiseen tyhjyyteen tuijottamiseen. 

Venho oli äiti/nainen-runoutta. Juurevaa, luontoa, lapsia, äitimistä, maailman jaa lasten kasvun ihmettelyä. Lintunen kolahti paremmin koska se toi mukanaan visuaalisemman maailman hajuineen ja makuineen ja sota-ajan kahuineen, mutta nämä resonoivat minua myös, äitiä minussa. 

Räty: Jo heti kokoelman ensimmäinen runo pysäyttääSelkeästi 'modernimpi' kuin Lintunen , kuin Andersson. Jo asettelultaan, visuaaliselta ilmeeltäänMutta niin terävä tiheä syvä 

#runouselää! #runeberginpäivä