sinistä ja sairastamista ja vaiheilua

Inka Nousiainen: Siniset koirat. 2026. WSOY

Jo vuosia olen lukenut kaikki Inka Nousiaiset, niin nytkin.

Nousiainen on taitava, upea, herkkä, tarkka.

Nousiaisen kieli soi, se on lyyrinen, havannoiva ja teksti, tällä kertaa hyvin fragmentaarinen, ehkä kuvaus surusta, rajoista kohtaamisista, ohimenneistä kohtaamisista, muistoista, rakkaudesta, lakastumisesta, itsensä kadottamisesta, löytämisestäkin.

Pidin (olkoonkin, että fragmentteja, niin "outoja tietoja, tiedonjyväsiä" oli ehkä makuuni turhan monta, mutta muutoin), Nousiainen osaa, kieli edelleen laulaa, tarina siirtyilee pikkuhiljaa kohti loppuaan/elämän keskeneräisyyttä/ hajainaisuuta/ satunnaisia tapaamisia kohtaamisia tapahtumia kohti.