lukeneiston harhailu 

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset. 1969. Otava 

Kerttu-Kaarina Suosalmi kuvaa henkilöissään, näissä hyvin toimeentulevissa ihmisissä ja samaan aikaan hyvin tyytymättömissä ihmisissä, ajan henkeä, mutta ei sitä poliittisesti palavasti tuntevaa maailman tuskaa kantavaa kuten vaikka Aulikki Oksanen, Pirkko Saisio. Suosalmi kuvaa sotien jälkeisen lukeneiston vaiheita, sotien jälkeen kouluja käyneiden sivistyneistön elämää. 

Eletään 1960-70-lukua, tapahtumat sijoittuvat Lahteen. 

Suosalmen romaani on kirjoitettu episodimuotoon ja sen näkökulma laajentuu yhteiskunnalliseksi, avaa dialogeissaan ja päänsisäisissä monologeissa keskiluokkaisen ihmisen mielenmaisemaa.

Lukijalle teoksen rakenne on helppo sillä kutakin päähenkilö seurataan omissa luvuissaan. Luvut ovat myös helppolukuisia, kertaluettavan mittaisia. 

On siis lehtori Veijo Kaipainen, äidinkielenopettaja, Annikin aviomies, kohta viiden lapsen isä, epävarma haihattelija, todellisuudesta irronnut vastuutaan pakeneva, äkkiväärä vätys (omia luonnehdintojani). Toki Veijo yrittää jaksaa olla hyvä opettaja, edistyksellinen opettaja. Ja sitten hän, puhumattomana, perheestään vetäytyvänä, tarpeitaan ymmärtämättömänä, urpouksissaan, rooliinsa edellyttämällä, miesmäisellä roolikäyttäytymisen edellyttämällä tavalla, pakkomielteenomaisesti miltei, ostaa omakotitalon, joka on sekä liian kallis että epäkäytännöllinen, hankalassa paikassakin se on, eikä vaimon mieleen, ei lainkaan, keskeneräisenä lapsiperheelle mahdoton ja neuvoja vastaanottamattomana sotkee äkkivääräisyydessään perheen talouden.

Veijon vaimo Annikki on siis kotirouva, neljän lapsen äiti (pakotetusti siis kotirouva), viides tuloillaan. Annikki koettaa olla miestään jämäkkämpi, mutta ei kykene puhumattomassa liitossaan oikeastaan muuhun kuin sietämään tilannetta, pitämän lapset leivässä ja vaatteissa.

On Kaisu (kirjailijan omakuva?), näytelmäkirjailija, jonka näkökulma kerrotaan minä-muodossa (muista poiketen), joka ei osaa myydä teostaan, ei osaa irrottautua tekstistään, ei tietää onko se tragedia vai komedia, mutta toisaalta haluaa itse määritellä kirjoittamisestaan, sen näkökulmista ja painotuksista.

On pappi, joka puuhastelee teologista tutkielmaa, joka tulee pölyttymään hyllyissä. 

On päiväkännäävä papinvaimo Elena, joka elää outoa haahuiluelämää rööki hampaissa ja drinkkilasi kädessä. perheen kaksi teinityttöä saavat vapaan kasvatuksen, saavat olla äidiltään "rauhassa" kun Elena luuhaa baareissa, vieraissa miehissä.

 Ja niin, nuorison edustajana on pappispariskunnan tytär Paula, raskaana, mitäpä muutakaan. 

Ja päähenkilöksi muotoutuu myös talo, jonka Veijo hankkii, puolinaisena ja vajavaisena ja uutta maailmaa tarjoilevat päähenkilöiden ja talokaupan ympärille kerääntyvä porukka, urakoitsijat, kaupantekijät, kiinteistönvälittäjät, naapurin varakas ammattimies, työväki, joka vaurastuu työllään ja joista tulee uutta sotien jälkeistä keskiluokkaa, sitä, joka lukeneiston sivuuttaa ja Veijon, Annikin, Elenan ja Kaisun edustama sivistyneistö haurastuu, tai ainakaan se ei löydä paikkaansa. 

Kaiken pitäisi näillä hyvin toimeentulevilla ihmisillä (kuitenkin) hyvin, mutta kukaan heistä ei ole tyytyväinen, jotenkin elämän onnellisuus tai edes sen sujuminen oman mielen mukaan on mahdotonta. He ovat pettyneitä. Pettyneitä itseensä mutta myös vallitseviin olosuhteisiin, joiden uhreiksi he ovat jotenkin oudosti omaa syyttään joutuneet. Ehkä he ovat kahden ajan välissä, puristuksissa uudessa ajattelussa ja vanhoissa uskomuksissa ja perinteissä ja he eivät osaa vapautua olemaan omia itsejään vaan käyttäytyvät oudosti, ovat avuttomia omaa tilannettaan parantamaan. 

Teki mieli ravistella heitä kaikkia! Herää, herätkää, get a grip, mutta eihän se niin mene ei. Aikakautensa uhreja kai hekin ovat, pyristelevät valinnoissaan, menneeiden perinteissä, uuden ajan tulevaisuuden reunoilla.  Tunnen suurta rakkautta näitä sotien jälkeisiä kotimaisia (nais)kirjailijoita kohtaan, yhteiskunnallisesti tiedostavia ja oivaa ajankuvaa tarjoavaa kirjailijoita kohtaan. Suosalmen tuotantoakin kohtaan. 

Suosalmi osaa kirjoittamisen ja yhteiskunnallisen näkökulman ujuttamisen tarinaan, elämänkohtaloihin, (kestämistä oli vain näissä henkilöhahmoissa). Jotain tavallisuudesta ihanampaa on näissä modernin ajan kotimaisissa naiskirjailijoissa, voimaa uskallusta, rohkeutta, mutta on vain tämä henkilökavalkadi, joka saa tuskanhien pintaan. 

Kerttu-Kaarina Suosalmi sai  Valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1970, 1977, 1983 ja 1989.