isät ja isit ja takana äiti

Pirjo Hassinen: Taivaista putoamisen ääni. 2026. Otava 

Periaatteesa ydinperhe ja sitten ei kuitenkaan. Perheen äiti on viimeisillään raskaana, esikoinen Raili on kymmenvuotias. Isä uskoo omanlaiseensa maailmanjärjestykseen ja saatuaan huijauksen kautta itselleen mahdollisuuden puhua tilaisuudessa, jossa on kaikki paikkakunnan silmäätekevät, isä sekoaa kesken esityksensä. jäljelle jää kaaos ja tytär Raili, joka jää katselemaan kun Kauko-isä viedään väkivalloin ambulanssilla mieltään parantelemaan sairaalaan. Eipä hätää (ehkä äiti ajattelee)ja isän paikan ottaa isän paras kaveri Tapio ja Tapio saa päälleen Railin vihan ja äidin uuden tyttären, Lauran, sokean rakkauden. Railiin ei Tapion charmi tehoa ja hän pitää kiinni isänsä Kaukon totuuksista ja kaipaa silmittömästi isäänsä, ja aina vaan uskoo kaiken minkä isä hänelle kertoi, kirjoitti ja Raili olikin koko kymmenvuotisen pienen tyttären elämänsä ajan isän tärkein tukija ja ihailija eikä ihailu ja rakkaus himmennyt isän kuoltua. Railin rakkaus ja usko isään on siis kaikenkattavaa ja sokeaa mutta isän tippuessa sairaalan parvekkeelta, Railin elämä muuttuu monin eri tavoin. Äiti on siis jo ottanut miehekseen isän parhaan kaverin, "isin", joksi perheen nuorin tytär miestä kutsuu ja tämä Tapio ( uusien tyttärien niinkään tietämättä) on jättänyt oman vaimonsa ja kaksi poikaansa Ruotsiin. Lopulta heidän kaikkien elämät neljä vuosikymmentä myöhemmin "isin"/Tapio tehdessä kuolemaa nivoutuvat yhteen.

Hassinen osaa kirjoittaa tällaisen sokean rakkauden, hulluuden partaalle omiin teorioihinsa tai valheisiinsa tai totuuksiin uskovan ihmisen. Tykkäsin tästä todella paljon sillä äärimmilleen viety itsepetos on kiehtova aiheena, sokeus omalle tai rakkauden kohteen toiminnalle on (krjoitettuna) mahtavaa, kun sen kirjoittaa joku niin taitava kuin Pirjo Hassinen. Lisäksi rakenne, kertojaratkaisu, jossa vuorottelee kaikkitietävä kertoja ja Raili, oli tekstiä hyvin eteenpäin vievä.

Vain loppu - minun mielestäni - ei yltänyt muun tekstin tasolle ja se harmittaa, sillä teksti oli vetävä, juoni melkein uskottava, olkoonkin, että kokoelma hyvin erikoislaatuisia persoonia mm. Laura ja hulluuden partaalla keikkuva pakkomielle saada lapsi, psykoSamu, isien ihailun peittoon jäänyt äiti, Ruotsista putkahtava Tapion aikuinen katkera poika oli jo melkein liikaa (tai no se psykoraiskari…). Mutta, nämä kaksi tytärtä, perheen molempiin isiin omalla tavallaan sokeasti uskovat, olivat upeasti kirjoitetut eläviksi kaikkine puolineen ja toivotaan, että syksyn uutuuskirjojen kaatosateessa Hassisen kirja löytää lukijansa (ja ostajansa).