taituruus ja lukijan nautinto 

Anne Serre: A Leopard Skin Hat. englanninkielinen käännös, Mark Hutchinson 

”OH How pretty she was, Fanny, back in the days of her childhood, with her shiny black boots and her long blue eyes with their golden-brown lashes, climbing onto walls and the branches of trees, the top of her wardrobe, calling herself Felix which means happy, powerful as a wrestler and clenching her teeth when she played the piano.”

Näin alkaa Anne Serren neljäs englanniksi käännetty romaani A leopard skin hat.

Luin englanniksi ja uskoisin / toivoisin, että englanninnos vastaa ranskankielistä alkuperäisteosta (2008), sillä kielellisesti teos on kaunis.

Teos on, muutoinkin, 

tyylikäs, elegantti olematta etäinen ja loppua kohden enemmän esseistinen kuin fiktiivinen, 

niin ajattelen.

On siis Fanny, jonka kuolema iässä neljäkymmentä kolme vuotta kerrotaan jo alkusivuilla. Fanny ei ole tavallisin nuori nainen, Sillä Fannyn sisällä asuu myös Fanny B, ehkä myös C, mutta ainakin on myös Felix, kuten hän halusi itseään lapsena kutsuttavan, sillä Felix tarkoittaa onnellista.

On Narrator, Fannyn ystävä, ystävä jo lapsuudesta, joka tarkkailee Fannya, lähestyy ja ottaa etäisyyttä, mutta ei jätä, ei koskaan, ei milloinkaan koska sellaista on ystävyys.

Narrator on kuitenkin ystävyyssuhteessa se, joka haluaa enemmän kuin mitä saa. Fanny on hulvaton rajojarikkova epävakaa kaikilla kynnyksillä keikkuva lokeroimaton ja Narrator, hän on "tavallisempi" vakaampi, se joka piilottelee Fannyltä onnellisuuttaan, tavallisen elämänsä tuomaa onnea ja iloa, sillä Narrator on onnellinen, Fannyn kuollessa jo kahden vuosikymmenen ajan rakastanut naista, jossain muualla, jotain toista naista kuin Fanny. Mutta Narrator pitää onnellisuutensa / rakkautensa Fannyltä salassa, pois Fannyltä, sillä Fanny ei ehkä kestäisi Narratorin onnellisuutta, tasapainoisuutta, onnea, löydettyä itsellisyyttä.

Lisäksi on ulkopuolinen kertoja, kaikkitietävä.

Serre kirjoittaa (mielestäni) ystävyydestä, jossa ei ole tasapainoa ja kuinka voisikaan olla, niin epätasapainossa on Fanny, joka ehkä vasta meressä, lopulta meren omana, irrottautuu maailmasta, joka ei häntä ymmärrä, ei osaa ottaa vastaan. Ehkä vasta Välimeren sinessä Fanny palautuu sellaiseksi kuin hänen olisi pitänyt koko ajan olla, koko elämänsä.

Teos on surullinen, sillä jo alussa kerrottu tapahtuu ja Fannya ei enää ole. Ei Felixiä, joksi Fanny halusi itseään lapsena kutsuttavan. Enää ei ole myöskään Fanny B:tä, ei C.tä, ei naista leopardihatussaan, ei heitä ketään jotka Fannyssä asuivat enää ole.

Mikään yksioikoinen teos tämä Serren teos ei ollut, mutta lukukokemus, ihana lukukokemus, joka kannattaa lukea hyvin tiiviiseen tahtiin (huomasin), koska teoksessa on oma rytminsä, oma kielensä ja sille on eduksi tiivis lukutahti.

Nautin hienovaraista mielen järkkymisen havannointia, erilaisuuden kuvailua, kamppailuakin, epätasapainoista ystävyyttä samoin kuin teoksen käsinkosketeltavan herkkää tunnelmaa. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolisen havannoijan kanssa näkemässä nämä kaksi, ollut osa heidän todellisuuttaan.

Jälkikäteen harmitti vain se etten lukenut tätä ranskaksi.

The Narrator: ”For twenty, for fifteen years now, and ever more intently as time wore on, the Narrator had been keeping a close eye on his friend Fanny. He had examined her a million times, from behind, in profile, head-on – gently, as Fanny was a little fearful of being looked in the eye. He was sensitive to her hard, firm body, at times half-dead, like the body in 'Petrified Man'.”