kun neneliinaa tarvitaan 

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään. 2025. Tammi 

Tunteellinen. Jos sanalla pitäisi kiteyttää, tunteellinen, juurikin.

Upea esikoisromaani Ruotsista, joka olisi hyvin voinut olla Suomestakin, niin tunnistettava kertomus on.

Rakastin tätä teosta, ja luin tätä pitkään, en vähiten siksi, että lähellä on ihminen, joka on nämä kokemukset läpikäynyt (rip), joka niitä juuri läpikäy (=jotka). Teksti tuli siis lähelle, melkeinpä liian lähelle ja siksi, siksikin nenäliinapaketti tarvittiin lukuhetkiin.

Lähinnä siis teos kertoo vanhan miehen viimeisestä kesästä, se kertoo vanhenemisesta, vaikeudesta sanoittaa ajatuksiaan luopumisesta, sukupolvien välisestä kuilusta, isästä ja pojasta, isoisästä ja lapsenlapsensa, rakkaudesta ystävään, rakkaudesta eläinystävään, surusta vaimoon, joka ei enää muisisairaudelstaan miestään tunnista.

Ei mikään naurukirja siis mutta ah niin hieno niin hieno ja ajattelen, että

tässä juuri sanoitettiin kaikki se, mitä lähipiirin mies/ nainen ei sanoita/ei halua sanoittaa.

Juonesta:

Bo Andersson elää elämäänsä, kotitalossaan. Ikälopulla on seuranaan Sixten, rakkaista rakkain koira, jonka Bo poika Hans toimittaa pois, lapsiperheeseen, jossa se saa (muka) parempaa hoitoa ja huolenpitoa kuin viimeisillään käyvän Bon luona.

Tässä kohtaa - luonnollisesti - lukijan sydän särkyy varsinkin kun takaumin etenevä tarina tuo samanaikaisesti muiston Bon lapsuudesta, jolloin aikamoiseksi mörököllijulmuriksi kuvattu isä vie perheen silloisen Buster-koiran metsään ja ampuu ja hautaa sen sinne.

Bolla on vuosikymmenten ajalta ystävä Ture ja vaimo, joka on jo palvelukodissa eikä muista miestään, poikaansa eikä pojantytärtään.

Ture, rakas ystävä kuolee, suhde työssään kiireeseen poikaan paranee, olkoonkin, että Bo aikoi pitää nälkälakkoa Hansin vietyä Sixten pois.

Surullinen, alakuloinen ja toisaalta hyvin lohdullinenkin kirja vanhuksen elämästä kotihoidon käynteineen, muistoina menneestä. Perhesuhteista, ystävyydestä ja kuoleman vääjäämättömästä lähestymisestä.