siperian laajoilla aroilla

Oksana Vasjakina: Ruusu. 2026. Otava. Suomentanut Riku Toivola

" Hän katsoo suoraan kameran linssiin, ja hänen paksua savuketta pitelevä kätensä on hiukan koholla. Hänet on ikuistettu juuri ennen kuin hän vetäisee savut. Muistan, kuinka äiti sai tämän valokuvan, katseli sitä pitkään ja jupisi tuomitsevasti, että Svetka tupakoi siinä. Hän piti sopimattomana, ettei Svetlana piilottanut savukettaan eikä teeskennellyt olevansa parempi kuin todellisuudessa. Minusta tämä ele kuvaa Svetlanaa täydellisesti: hän ei todellakaan halunnut näyttää paremmalta kuin oli. Ilmeisesti juuri tämä ominaisuus ärsytti kaikkia sukulaisia. Heidän silmissään hän oli villikko, jota oli mahdotonta kesyttää."

Oksana Vasjakinan kolmas teos, jonka luen. Vasjakinasta on tullut ehdoton suosikkini, tämänkin juuri ilmestyneen luin heti kun sain käsiini vaikka yleensä välttelen trendeissä kulkevia kirjoja (ainakin jonkin aikaa). Mutta, edelleen ihastuttaa Vasjakinan omintakeinen omalakinenkin tyyli kirjoittaa. Hän sekoittaa (minun mielestäni) niin omakohtaisuutta, fiktiota, faktaa, esseemäisyyttäkin teoksessa on ja tätä on hirveän ihana lukea.

Kolmannessa teoksessa isää- ja äitisuhteet jo läpikirjoitettuina kahteen edelliseen suomennettuun (Haava, Aro), nyt vuorossa on äidin sisaresta Svetlana-tädistä kirjoitettu teos.

Teoksessa kertoja pureutuu keuhkotautiin kuolleen tätinsä elämään, elämäntyyliin, äitiyteen , tyttären ja sisaren rooliin, naisen rooliin. Hän muistelee aikaa tätinsä kanssa, ristiriitaista, kaunista ja kamalaa, mutta mitään niin kamalaa ei ole, josta e löytyisi jotain kaunista, jos ei muuta niin edes leningradilaisesta rasvaisesta maskarast.

Uskon, että tätikin, tuo aika omintakeinen ja omalaatuinenkin nainen, olisi hyväksynyt tämän teoksen itsestään mutta tädin lisäksi Vasjakina kirjoittaa Venäjästä, venäläisistä, kirjoittaa meille tiietämättömille ajakuvasta, aikalaisistamme, heistä joista ainakaan minä en tiedä tarpeeksi (ymmärtääkseni esim nykyistä sotaa, sen hyväksyntää).

Erittäin vahva suositus tästä. Tämän voin lukea aivan erillisenä teoksesta kahdesta edellisestä, kaikki toimivat yksittäisinäomina taideteoksinaan.

Upea.

" Kun katson häntä, minun on myönnettävä, etten tunne häntä lainkaan. Hän oli kuin kääpä, joka oli ilmestynyt vieraan­varaisen puun juurelle. Metsässä on paljon sellaisia sieniä, eikä kukaan tiedä niiden kohtaloa. Joku ilkeä teini tökkää niitä puukolla, tai puu voi kuolla ukkosmyrskyssä, mutta jotkin sienet jatkavat elämäänsä ja kasvavat yhä suuremmiksi. Ajattelen ihmisiä kuin heiniä, puita ja sieniä. Näen vain sen, mikä kohoaa maanpinnan yläpuolelle, mutta juurien ja rihmaston hiljaista kuisketta en voi nähdä enkä kuulla."