kun aamun valo vihdoin peittää yön

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Pitkästä aikaa Haruki Murakamin parissa.

Ollaan Tokiossa, eletään yön aikaa, aikaa jonka härmäisessä hitaasti sykkivässä ajassa, ajattomuuden tunnelmassa, jossa mielestäni - kun mitään ei tapahtu ja kaikki tapahtuu - on Murakami on parhaimmillaan

Pimeän jälkeen on kelpo teos. Oikein kelpo Murakami, Murakami parhaasta päästä, sanoisin.

Ikisuosikkini on Norwegian Wood edelleen, tätä Pimeän jälkeen teosta tenhoavampi, mutta tässä teoksessa on paljon (toki) samaa, paljon hyvää (ja negaationa se iänikuinen Murakamin hankaluus = naisoletettujen fyysisten ominaisuuksien, ulkonäön setämies-tyylinen kuvailu).

Pidin rakenteesta, tunneittain, rakentuvasta aja kulusta, kohti aamua valuvasta ajasta, tapahtumien tihenemisestä aamun valoa kohti.

Pidin selkeistä henkilöhahmoista, toisistaan erottuvista toisiinsa limittyvistä juonikuvioista.

Erityisen paljon pidän - ja tässäkin Murakamissa pidin - japanilaisesta tunnelmasta (en tosin ole käynyt Japanissa, joten oletan vain), ja koska eletään yöaikaa ja edetään pääjuonen osalta kronologisesti myöhäisillasta aamuun, tunnelma on öisen hämyinen, sellainen, jolloin rajat limittyvät, joka pelottaa ja samaan aikaan tarjoaa turvaa. Murakamissa pidän myös siitä, miten musiikki ja tässä teoksessa kaupunkimaisema sekoittuvat tunnelmaan. Pahan ennekin hienosti kirjoitettu. Jännite kantaa.

Murakamin laatutavaraa.