toksista taiteilijaelämää

Aina Bergroth: Erojen kirja. 2025. Otava 

Luin Aina Bergrothin kirjasta Hesarin kirja-arviosta. Kiinnostuin ja vaikka harvoin luen ihan uutukaisia, nyt luin, koska haastattelu jätti monta ajatusta, kiinnostavaa pintaa mihin tarttua. Juurikin tuo, että eroista puhutaan usein selviämistarinoina, kiinnosti, ja koska nyt kirja-arviossa todettiin, että "Erojen kirja (Otava) onkin romaani hylkäämisistä – niin hylätyksi tulemisesta kuin hylkäämisestä jättäjän näkökulmasta.", kiinnostuin.

Mutta - olihan tässä parisuhteen erojen hylkäämisten lisäksi paljon muutakin. Kaikkea sellaista mistä pidin (kieli, kieli, kieli) ja paljon sellaista mistä oli vaikea pitää (s%k&i, jatkua na&#ti, toksinen suhde)

Alussa on nainen, Lahja, ja mies Orvo. On pitkälti vuosikymmen yhteistä elämää, ohikäveltyä ja yhdessä elettyä. On keskenmeno Berliinnissä. On suhteen loppu, toistamiseen. On uusi suhde uusi alku.

Tapahtumat kerrotaan Lahjan näkökulmasta. Ensin vilkuiltiin ja sitten onoff, melkein seurusteltiin ja sitten seurusteltiin/oltiin yhdessä/rinnakkain vuosikymmen ja sitten mies jättää ja siten se hylkäämisen aika, jolloin Lahja suree ja kärsii kunnes pari lipuu takaisin, huomaamattaan, takaisin yhteen, ja sitten uusi (ehkä lopullinen?) ero parin vuoden päästä. On keskenmeno ja lopuksi joku muu ja jotain muuta (en spoilaa loppua niin voitte itse lukea).

Se mikä tässä teoksessa oli ihanaa taitavaa kaunista upeaa oli terävät täsmälliset aukkoiset lauseet. Tekstissä jätettiin tilaa lukijan omalle tulkinnalle, yksi kaksi kolmisanaiset terävät lauseet (ah, miten hienot), joissa oli kaikki - tunnelma paikka hahmo ajatus tiivistys viite.

Ja se mitä tässä oli, mikä oli luotaantyöntävää tympeää tylsän toisteista käsittämätön määrä kuvailua seksistä, nainnista (kirjailijan sanat) eikä se nyt vielä ollut se luotaantyöntävin vaan ihmetys toksisesta suhteesta ja rakkaudesta, että ne olivat yhtäsuurikuin. On siis taas nainen, joka myötäilee pienentää itseään hyvittelee muokkautuu ja kävellee niillä tylsänkuuluisilla kananmunankuorilla, ja miksi, sillä mies on ällöttävä despootti epämiellyttävä taiteilijajuoppo addikti miesvauva kykenemätön olemaan kiva tai puhumaan, vain mahdollisille elokuvaansa rahoittajille mies puhuu, on mukava. Mielistelee. Mutta siis, yhäkö vieläkinkö vaan naisen koko maailma, tavoitteet, päämäärät, onni ja onnellisuus on kiinni miehen jalkovälistä, vieläkö ? Aina vaan? Voih miten tylsää ja puuduttavaa, mutta kuten huomaatte, kaksiteräinen miekka, kaksitahoinen lopputulema sillä luontaantyöntävän lomassa kaikki se ihana, kieli sanat lauseet ja tunteita ajatuksia tulkintoja, siinä mielessä hieno teos siis.