road trip kirjallisuustapahtumaan ja paljon muuta 

Laura malmivaara: Iltatähti. 2024. Otava 

Kuuntelin (joskus pari kuukautta sitten, mutta on jäänyt mieleen…)

Siis, tykkäsin!

Kuuntelin, koska kirjailija itse luki ja muutoinkin, Laura Malmivaaran lukemista kuuntelisin vaikka lukisi no, ihan mitä vaan (ennen vanhaan olisin sanonut kai puhelinluetteloa :-). 

Pidin siis, paljonkin, tunnustuksellisuudesta, rehellisen oloisesta vaivattomasta juoksevasta tekstistä, oman itsen ja tilanteen avoimenoloisesta ruotimisesta, mutta täysin varaukseton suhtautumiseni teokseen ei ole sillä, mietin monen monta kertaa, että mitenkäs tämä kuitenkin on kirjoitettu näin, vaikka tytär (teoksessa) sanoo / kieltää äitiään kirjoittasta  itsestään, mutta kuitenkin … äiti kirjoittaa, koska niin äiti hahmottaa omaa itseään, maailmaa sisässään, ympärillään, äitiyttään, vaimouttaan ja kirjoittaminen on sisäinen pakko. 

Mutta siis, tykkäsin. 

Kuunneltuna toimi hyvin ja uskon, että luettuna on varsinainen sivujenkääntökirja, sillä Malmivaara kirjoittaa vimmaisesti, rohkeasti, häpeilemättä, itseään sästämättä, ja hyvin moni (jos uskaltaa myöntää itselleen) saattaa hyvinkin löytää yhtymäkohtia kirjoittajan / päähenkilön/ kirjailijan /Laura Malmivaaran tunteisiin (vaikkain itseäni kauhistuttaisi tilanne, jossa olisi jo aikuiset lapset ja vielä parinkymmenen vuoden jälkeen vielä olisi pienen lapsen äiti.  huh huh). Hauskana anekdoottina nauratti, kun kuuntelin tätä juurikin niihin aikoihin, kun harvat ja valitut esikoiskirjailija (tämänkesäiset) hehkuttivat kokemuksiaan Pentinkulmapäivillä ja minähenkilö tässä teoksessa = Laura Malmivaara, valmistautuu suurimman osan teoksen alkuosaa puheeseensa Pentinkulman kirjallisuuspäivillä. 

Ja siis heille, jotka eivät tiedä, niin Malmivaaran teos (autobiagrafinen) käsittelee äitiyttä liki viisikymppisenä. Romaani on tavallaan yhden päivän romaani, sillä tavallaan se kertoo äidin ja aikuisen tyttären ja vaippaikäisen iltatähden road trippiä kirjallisuustapahtumaan , jonne äiti siis menee esiintymään/ pitämään puheen ja tytär on siis mukana lapsenvahtina pienelle veljelleen. 

Toki, minämuotoinenn kertoja seilaa ajassa eteen taakse , vuosien pääheän ja nykyiseen tilanteeseen (aika haastavanoloisen) kumppanin kanssa. 

Ja siis, ennen kaikkea romaanissa äiti siis pohtii suhdettaan uuteen pieneen lapseen, oma ikäänsä, äidin rooliaan eri vuosikymmeninä, suhdettaan aikusiin lapsiin, puolisoon, sukulaisiin, kaikenmaailman kyselijöihin lapsesta « vanhalla iällä », ystäviin joihin ei ole aikaa. Kaikilla - koko ympäröivällä maailmalla (vaikuttaisi siltä, eikä kaukana totuudesta), on vaateita tälle naiselle, kaikilla heillä on tarpeita, moninaisia, joita tulisi huomata ja täyttää. Mutta, kuten sanoin, muttakohtiakin riittää, sillä erityisesti tuo äidin ja aikuisen lapsen suhde mietitytti, aikuisen lapsen toive / vaade olla pois äidin (tunnustus)kirjoista, äidin kirjoittaminen, tunnustaminen, riippumatta toiveesta/ vaateesta. 

Mutta - vastauksia erityiesti äitiyteen tai naistaiteilijuuteen tämä teos ei anna, ehkä jättää enneminkin kysymyksiä ja hyvä niin. 

Kaikki teokset eivät sovi kuunneltaviksi, mielestäni tämä sopi erinomaisesti. 

Kiitos Laura Malmivaara (ja erityisesti se, että itse luit teoksesi).