aina vaan Eevaa

Eeva Joenpelto: Avoin, hellä ja katumaton. 1991. WSOy

Taas Eeva Joenpellon ääressä. Omassa kirjoittamisessa on suvatovaihe ja kaipaan kipeästi lukemiseen uppoamista. En tiedä monta muuta tapaa kuin lukea Eeva Joenpeltoa (ja jos ei ole lukemiseen silmiä, juuri sillä hetkellä, niin ainakin maalaamista ja joogaa).

No, tämä Joenpellon ehkä oudoimmin nimetty Avoin, hellä ja katumaton on taattua Joenpeltoa. 

Taas Joenpelto on eppinen vahvassa tarinassaan. Hän taitaa kaaret ja mutkat ja tarinat kulkeutuvat omistus- ja sukulaissuhteissa, kunniallisuuden, väryyden luikureiden ja petosten parissa. Henkilögalleria -taas- vertaansa vailla ja vaikka nyt ollaankin jo kolkuttelemassa 1980-luvun loppupuolta, periodin tarkastelu on edelleen tarkkaa, havannoivaa, epäkohdat löytävää, esiintuovaa ja Joenpelto taitaa viitteet sotiin, takaumat menneisiin vuosikymmeniin.

On siis sisarukset Heikki ja Hanna. 

Heikki pitä kiinni menneestä, suojeluskunnan kunniakkaina pitämistään päivistä ja kun Kekkonen valitaan presidentiksi, Heikin usko maailman oikeudenmukaisuuteen romahtaa. Hän päättää juoda itsensä kuoliaaksi ja niin käykin, tietenkin, mutta vasta aikojen kuluttua ja lopulta vääryyden, kuolemantuottamuksen kautta. Heikin itsetuhoa ja tempoilua rinnalla elää sisko (se kunniallinen, suoraselkäinen, oikeudenmukainen) neiti hajuvesipilvensä sisällä kristallikruunuisessa kartanossaan ja tietenkin mukana on moraaliton luikuri, naapurissa asuva Heikin ja Hannan vuokralainen, peltiseppä, ammattihuijari Risto (en kerro enempää) sillä taas, lukekaa, miten hieno tarina, miten upea teos, taas kuin elokuva, kuin näytelmä ja niin vomakas kertomuksessaan, sanoissaan, tarinan kuljetuksessa, sen yllätyksellisissä äänteisää. 

Mutta voittiko oikeus? Ei tainnut voittaa, niin tulkitsin (mutta voittaako elmässä kuutoinkaan, voittaako Joenpellon lopputuotannossa ainakaan koskaan? Harvemmin kai).