upea esikosteos

Justin Torres: We the Animals 

Upea upea upea! Rakastin tätä!

Torresin esikoisromaani ja ah, rakkautta.

19 lyhytproosatekstiä /fragmenttia / lukua, tässä kehitysromaanissa (bildungsroman) (osittain omaelämäkerrallisessa romaanissa) joissa kolmen veljen ja isän ja äidin tarina kerrotaan.

Eletään 1980-luvun loppua, New Yorkin pohjoisosissa.

Pojat viettävät paljon aikaa keskenään. Äiti on nuori, valkoinen amerikkalainen, vain 14 saadessaan esikoisensa, isä 16, ruskea puertoricolainen ja le lähtivät pois, muualle, elämään keskenään ja nyt äiti tekee työtä, oudoissa vuoroissa, ymmärtämättä välillä vuorokauden aikoja.

Elämä on köyhää. Usein ruokaa ei riitä, ei hoivaa ja pojat oppivat luottamaan toisiinsa, kunnes kaikki muuttuu.

Loppua kohden kirja muokkautuu / kirjoittuu nuorimman veljen kasvutarinaksi (osittain omaelämäkerralliseksi?) ja olkoonkin, että tarina kaiketi teemoiltaan enimmäkseen koskettelee köyhyyttä, veljeyttä, ulkopuolisuutta, erilaisuutta, se kasvaa kauniisti väkevästi rajusti tarinaksi pojasta, jota perhe ei lopulta hyväksy (olkoonkin valtava ylpeys pojan "mahdollisuuksista" älystä, kirjoittamisen taidosta), sillä päiväkirjoista paljastunut häpeällinen homous tuhoaa kaiken, tuhoaa pojan aseman perheessä, yhtenä veljeksistä, hyväksyttynä ja teinipoika lähetetään pois, psykiatriseen sairaalaan, "parantumaan" homoudestaan, sairaista seksuaalisista haluistaan, jotka hän on kirjoittanut päiväkirjaan, siihen, jonka nyt koko perhe on lukenut, joka pojan perheestään erottaa.

Rakastin siis tätä. Teoksessa oli jotain yhden lempikirjailijani Ocean Vuongin kaltaista (ehkä kasvutarina, ehkä ulkomaalaisen ulkopuolissuus, köyhyys) mutta ennen kaikkea kieli, sen kauneus, sen viiltävä kyky kerta havannoida tuntea.

Kaunis, raaka, sydäntäsärkevä.

Teoksesta on tehty elokuva ohjaaja Jeremiah Zagar, ensi-ilta 2018 Sundance Film Festival.