elämän rouva ja vähän kuolemankin 

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. 1982. WSOY

Upea upea upea. Täysi viiden tähden romaani, taattua täydellistä Joenpeltoa. Jotenkin nämä - Elämän rouva, rouva Glad ja Ei ryppyä ei tahraa ja Jottei varjos haalistu - nämä Joenpellon uran loppuvaiheen, Lohja-sarjan jälkeläiset ja niiden valtavat kaaret niin draamassa ajassa yhteiskunnan muutoksissa, maaaseudun muutosten kuvauksessa, kaupungistumisen ilmiöistä, laman ja sodan aihiot, moraalin löhtyminen, itsekkyyden pintautuminen ja kaikkien näiden kantaaottavien teemojen sekoittaminen täydellisesti kerrottuun voimakkaaseen tarinaa, henkilögalleriaan vailla vertaa, ah tämä kaikki on kirjallisuutta, sitä, jota huomaan nyt kaipaavani, jonka ääreen (kaiketi pakenen) hakeudun. 

Elämän rouva, rouva Glad (tai kaiketi pikemmin rouva Ketonen, mutta välttäkäämme sitä koska niin rouva Gladkin teki, tämä Heinosen Saara, sittemmin Saara Nygren, sittemmin Sara Glad, sittemmin rouva Ketonen mutta vain hetken, liian pienen hetken) ja tässäkin romaanissa Joenpelto on vahva kypsä taidokas varmaotteinen eikä vielä sen viimeisen teoksen kaunainen katkeruus vielä leimaa vaan katse on havannoiva ja tarkka. 

Näitä Joenpeltoja on vaan niin ihana lukea, upota, antaa tarinan viedä.

Ja niin - juonesta - on siis Suomi, kolmekymmenluku, kaupankäynnin humusta ja humussa elävä leskirouva, rouva Glad. Hänellä on suhteet valtaa rahaa, mutta yksinäisyyttäkin on, menneisyyden haamuja ja niin, on myös se nimismies, sinimustiin pukeutuva tiukkavöinen mies, hullaantunut, hulluuntunut. Ja paljon muuta.

Lukekaa.
Rakastan. 

Ehkä luen vielä yhden tähän putkeen.