…ja vain hullummaksi menee… 

Lina Wolff: Ruumiit, jotka hautasimme. 

Näin, kuten tämä Lina Wolffin uusin suomennettu on kirjoitettu, juurikin näin kirjoitetaan upea kirja. Jos Anne Swärd on yksi ruotsalaisista lempikirjailijoistani, niin Lina Wolff on ottamassa paikkaansa myös. Ei ihan rinnalla ehkä vielä, mutta jo taputtelee Swärdin selkää.

Tuntuu siltä, että joko Wolffin kirjat "paranevat" (tämä edellinen, Lihan aika, jonka luin oli upea sekopäisyydessään)tai sitten oma lukukykyni - ja makuni Wolffin suhteen yhtenevät ja ah, tämä oli niiiiiiiiiin nautinnollinen, vetävä, upa, kiinnostava

ja helpon (?) juonitasonsa alla hyvinkin kiinnostava kuvaus mm toivosta, luokkanoususta, väkivallasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisten molemmista puolista, valoista ja varjoista.

En paljasta juonta - se kannattaa lukea itse, ottaa vastaan oudot tapahtumat, käänteet , mutta siis

Jolly ja Peggy ovat sijoitettuina sijaisperheeseen, joka on kaikkea muuta kuin tavallinen - tai no, en tidä oliko tässä kirjassa mitään tavallista (ja ah, olematta maagista, se kaikki kummallisuus oli niin upeaa ja ällöttävää ja kiinnostavaa ja mieletöntä ja sairasta —- kaikkea mahdollista). Sijaisäiti on erikoishahmo, sijaisisä samoitenkin ja on myös äidin uusi avopuoliso, pari maahanmuuttajaa, on kuollut kirjailija, joka käy Kööpenhaminassa ottamssa itseltään hengen koska kyläpahanen ei ansaitse edes hänen kuolemaansa, ja pappi ja antikvariaatinpitäjä ja kirjastoautonkuljettaja ja pedofiili ja ja ja

Wolff kirjoittaa tarinan, joka saattaa päällekatosottuna olla "kaksosten murha", mutta kuten arvata saattaa näihin sivuihin Wolff on kutonut verkon, jossa lukija voi vain nauttia, olla kuljetettavana ja lopussa huokaista, sulkea kirjan ja todeta, että jess, oli ihan hiton hyvä kirja.

Tämä kannattaa lukea.