jokaisella rivillä hengitys salpautuu

Petra Rautiainen: Puuntappajat. 2025. Otava 

Kun nyt vaan pystyisi hengittämään!!!

Ehkä kohta

Mutta sitä ennen muutama sana (koska moneen en nyt pysty) koska mon dieu miten upean teoksen Petra Rautiainen on kirjoittanut!!! Miten näin voi kirjoittaa! Miten tällaisen tarinan on voinut joku kirjoittaa!!! (Nyt vain alisanoja- mutta) 

teos on hurja väkevä - ja kuten sanottu - hengensalpaava- hengästyttävä, maaginen jännitteessään, vetovoimassaan, salaperäinen (minulle tämä oli myös dekkari, genre, jota luen aniharvoin - ja ah myös viimeisen sivun magia!!!)

ja tämä kertomus teos kirja tarina - ah tämä tiedossa upotettu kylvetetty hukutettu tarina ja nämä siihen kirjoitetut kohtalot lävistettyinä, kuin eletyiksi tehdyt, elokuvamaiset, täydet, täyteläiset, rajut. 

Miten kukaan näin osaa. 

 Maailmanluokan kirjallisuutta. Ehdottomasti. Upea. 

Ah, en voi lopettaa kehuja. 

Mutta siis, olen lukenut Petra Rautaisen kaksi edellistä romaani. Rakastanut kahta edellistä romaania, mutta tämä, nyt tämä uusin, on hienoista hienoin ja jo prologi salpauttaa hengityksen. (ja juonsesta vain pari sanaa, koska lukekaa, juoneksi typistettynä, tämä on, no, vain typistys): 
Edetään kahdessa aikatasossa. Ollaan vuodessa 1918, kevättalvessa, Itä-Savossa,jossain saaressa Saimassa,Ulpun näkökulmassa. Toisessa tasossa ollaan vuodessa 1934, pääsiäisessä, etsivän, entisen vankileirin vartijan näkökulmassa, pääkaupungissa. 

Maa on jakautunut, maailma on jakautunut, on punaista on valkeaa ja jo kahtiajakautuminen muuttaa kaiken, muokkaa ihmisen maailman todellisuuden, tekee kaikesta mahdotonta, epäinhimmillistä, moraalitonta. Vain nälkä on molemmilla puolilla sama.