taattua, tuttua, taitavaa

Kjell Westö: Coda. 2026. Otava. suomentanut Laura Beck

"Kun aloin omistaa iltojani tälle tarinalle melkein kaksi vuotta sitten, kirjoitin että olin työskennellyt romaanien ja novellien parissa yli kolmekymmentä vuotta ja tiedän miten paljon kertomus jaksaa kantaa.

Jos seuraisin omia sääntöjäni ja jos tämä olisi oikea romaani, jättäisin pois sen mitä tapahtui iltapäivällä, vain muutamia tunteja ennen kuin sanoimme jäähyväiset Jesse Saksmanille. Se on yksi yhteensattuma liikaa, sitä paitsi se on sivuseikka ja koskee henkilöä, joka on kyllä esiintynyt kertomuksessa mutta ei keskeisenä hahmona.

Romaanissa ei auttaisi muu kuin: kill this darling.

Mutta tämä on tosikertomus, jonka on kirjoittanut yksi entisistä Kronoopeista, eräs joka nuorena unelmoi siitä että saisi kuvattua koko elämän kaikessa labyrinttimaisessa ja naurettavassa moninaisuudessaan ja näytettyä asiat juuri sellaisina kuin ne olivat."

Kjell Westön romaanin Codan loppupuolelta.

Romaanissa kuusikymppinen kustantaja Andy elää elämäänsä kirjailijoidensa, kirjahaastatteluja, kirjamessujen ja muisteloiden keskellä. Koti on tyhjä. Vaimo on lähtenyt, lasta ei suotu. Andy muistelee elettyä, uraansa, kaveriporukkaansa Kronooppeja 1980-luvun alkupuolelta asti ja westömäiseen tapaan vyörytetään esiin porukka nuoria helsinkiläisiä taitelijanalkuja, ajattelijoita ja tietenkin rakas Helsinki, koko maailma nuoren silmin, nuoruuden besserwisserimäisyys ja kirkasotsaisuus, nuoruuden häröilyt, ristiin menevät rakkaussuhteet, seksi, musiikki.

Taas maailmaa muutetaan (mutta onko se muuttunut? Muuttuiko ja pysyttiinkö muutoksessa mukana?).

Päähenkilöiksi kertoja-Andy poukoilevassa sivujuonnemaksimoinnissaan nostaa entisen menestyskirjailijan Willyn, jonka uusin teos Coda ei menesty, ei lennä, ei myy ja Willy on jäätynyt (ehkä) huomattuaan tulleensa dinosaurusaikaan, jolloin maailmassa on vain enää muutamia hänen kaltaisiaan ja tämän crumpyn manin lisäksi Andyn rinnalle, tai oikeatsan Willyn ja Andyn väliin Andy nostaa megamenestyneen businessbossin, heidän yhteisrakkaansa (!) Corinnen.

Kirja on kuin Kjell Westön uran alkupään kirjat ovat.

Luin Codassa paljon suosikkikirjaojani Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin.

Luin Codassa ystävyydestä, rehellisyydenpaosta, haaveista, rakkaudesta, kirjallisuudesta mutta tässä teoksessa ollaan kallellaan vanhenevan miehen maailmankuvassa, kuusikymppisen muistelmissa ja kaiketi koska olen samaa ikäpolvea ja minunkin nuoruuteni on 1980-luvulla, noissa ajoissa, jolloi mentiin Lontooseen, oltiin punkkareina, matkustettiin Interraililla ja maksettiin matkashekeillä, soitettiin puhelinkopeista ja juotiin ja tanssittiin ja filosofoitiin ja oltiin kaikkea sellaista mitä naurulla hellyydellä ja pikkuisen kai jo surumielelläkin muistelee.

Ajattelen, että Westö on palannut juurilleen ja jos on Westönsä lukenut, tietää mitä saa, mitä ei ja hyvä niin.

"…mikään ei koskaan ollut miltä se näytti. Sen sijaaan salaisuuksia salaisuuksien sisällä, kyvyttömyyttä olla rehellinen ja yhtä suurta kyvyttömyyttä itse kunkin nähdä kuka hän oikeastaan oli.

Me olimme kuvitelleet olevamme uusi ja erilainen sukupolvi, avarakatseisempi kuin sodan vahingoittamat vanhempamme ja isovanhempamme olivat olleet. Silti olimme suoraan perineet heidän vaikenemisensa: emme mekään pystyneet puhumaan vaikeista asioista, me salailimme niitä, kätkimme ne ja porhalsimme eteenpäin. Tai suorastaan karkasimme, pakenimme toiseen elämään…".